UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu toinen jaosto)

10 päivänä marraskuuta 2017 ( *1 )

Kilpailu – Kartellit tai muut yhteistoimintajärjestelyt – Jenimääräisten korkojohdannaisten ala – Päätös, jossa todetaan kuusi SEUT 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan rikkomista – Pankkienvälisten viitekorkojen jeni-Libor ja eurojeni-Tibor manipuloiminen – Sopimus, jonka tarkoituksena on rajoittaa kilpailua – Välittäjän osallistuminen rikkomisiin – ”Kaksitasoinen” sovintomenettely – Syyttömyysolettaman periaate – Hyvän hallinnon periaate – Sakot – Perusmäärä – Poikkeuksellinen mukauttaminen – Asetuksen (EY) N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohta – Perusteluvelvollisuus

Asiassa T-180/15,

Icap plc, kotipaikka Lontoo (Yhdistynyt kuningaskunta),

Icap Management Services Ltd, kotipaikka Lontoo, ja

Icap New Zealand Ltd, kotipaikka Wellington (Uusi-Seelanti),

edustajinaan asianajajat C. Riis-Madsen ja S. Frank,

kantajina,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään V. Bottka, B. Mongin ja J. Norris-Usher,

vastaajana,

jossa on kyse SEUT 263 artiklaan perustuvasta kanteesta, jolla vaaditaan pääasiallisesti Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä (Asia AT.39861 – Jenimääräiset korkojohdannaiset) 4.2.2015 annetun komission päätöksen C(2015) 432 final kumoamista ja toissijaisesti kantajille kyseisessä päätöksessä määrätyn sakon määrän alentamista,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu toinen jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja M. Prek (esittelevä tuomari) sekä tuomarit E. Buttigieg, F. Schalin, B. Berke ja J. Costeira,

kirjaaja: hallintovirkamies L. Grzegorczyk,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 10.1.2017 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

I Asian tausta

Kantajat Icap plc, Icap Management Services Ltd ja Icap New Zealand Ltd kuuluvat yritykseen, joka tarjoaa välityspalveluja puhelinverkkojen ja sähköisten viestintäverkkojen avulla sekä kaupankäynnin jälkeisiä palveluja (jäljempänä Icap).

Euroopan komissio totesi SEUT 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä (Asia AT.39861 – Jenimääräiset korkojohdannaiset) 4.2.2015 antamassaan päätöksessä C(2015) 432 final (jäljempänä riidanalainen päätös), että Icap oli osallistunut kuuteen SEUT 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan rikkomiseen, jotka koskevat pankkienvälisten viitekorkojen London Interbank Offered Rate (Libor, Lontoossa tarjottu pankkienvälinen korko) ja Tokyo Interbank Offered Rate (Tibor, Tokiossa tarjottu pankkienvälinen korko) manipuloimista jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoilla ja jotka oli alustavasti todettu SEUT 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä (Asia AT.39861 – Jenimääräiset korkojohdannaiset) 4.12.2013 annetussa komission päätöksessä C(2013) 8602 final (jäljempänä vuoden 2013 päätös).

UBS AG ja UBS Securities Japan (jäljempänä yhdessä UBS) toimittivat 17.12.2010 komissiolle sakkoimmuniteettia koskevan hakemuksen sakoista vapauttamisesta ja sakkojen lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun komission tiedonannon nojalla (EUVL 2006, C 298, s. 17, jäljempänä yhteistyötiedonanto) ja ilmoittivat komissiolle kartellin olemassaolosta jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden alalla.

Citigroup Inc. ja Citigroup Global Markets Japan Inc. (jäljempänä yhdessä Citi) toimittivat 24.4.2011, Deutsche Bank Aktiengesellschaft (jäljempänä DB) toimitti 18.11.2011, R. P. Martin Holdings ja Martin Brokers (UK) Ltd toimittivat 28.9.2012 ja The Royal Bank of Scotland (jäljempänä RBS) toimitti 3.12.2012 hakemuksen yhteistyötiedonannon nojalla (riidanalaisen päätöksen 47–50 perustelukappale). Komissio myönsi UBS:lle 29.6.2011 ja Citille 12.2.2013 kyseisen tiedonannon 8 kohdan b alakohdan mukaisesti ehdollisen vapautuksen sakoista (riidanalaisen päätöksen 45 ja 47 perustelukappale).

Komissio aloitti 12.2.2013 [SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 11 artiklan 6 kohdan mukaisesti kilpailusääntöjen rikkomista koskevan menettelyn UBS:ää, RBS:ää, DB:tä, Citiä, R. P. Martin Holdingsia ja Martin Brokersia (UK) sekä JP Morgan Chase & Co:ta, JP Morgan Chase Bankia, National Associationia ja J. P. Morgan Europe Ltd:tä vastaan (riidanalaisen päätöksen 51 perustelukappale).

Komissio osoitti 29.10.2013 väitetiedoksiannon edellä 5 kohdassa mainituille yhtiöille (riidanalaisen päätöksen 52 perustelukappale).

Komissio teki [SEUT 101 ja SEUT 102] artiklan mukaisten komission menettelyjen kulusta 7.4.2004 annetun komission asetuksen (EY) N:o 773/2004 (EUVL 2004, L 123, s. 18), sellaisena kuin se on muutettuna 30.6.2008 annetulla komission asetuksella (EY) N:o 622/2008 (EUVL 2008, L 171, s. 3), 10 a artiklan mukaisessa sovintomenettelyssä vuoden 2013 päätöksen, jossa se totesi, että edellä 5 kohdassa mainitut yhtiöt olivat rikkoneet SEUT 101 artiklaa ja ETA-sopimuksen 53 artiklaa osallistumalla sopimuksiin tai yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin, joiden tarkoituksena on rajoittaa tai vääristää kilpailua jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden alalla.

A Riidanalaisen päätöksen taustalla oleva hallinnollinen menettely

Komissio aloitti 29.10.2013 asetuksen N:o 1/2003 11 artiklan 6 kohdan mukaisesti rikkomismenettelyn kantajia vastaan (riidanalaisen päätöksen 53 perustelukappale).

Komissio järjesti 31.10.2013 kokouksen, jossa pyrittiin pääsemään asetuksen N:o 773/2004 10 a artiklassa tarkoitettuun sovintoon ja jonka aikana komissio esitti kantajille väitteet, jotka se aikoi esittää Icapia vastaan, sekä niiden perustana olevat hallussaan olevat pääasialliset todisteet (riidanalaisen päätöksen 54 perustelukappale).

Kantajat ilmoittivat komissiolle 12.11.2013 aikomuksestaan olla käyttämättä sovintomenettelyä (riidanalaisen päätöksen 55 perustelukappale).

Komissio lähetti 6.6.2014 kantajille väitetiedoksiannon. Kantajat vastasivat väitetiedoksiantoon 14.8.2014 sekä osallistuivat 12.9.2014 pidettyyn kuulemistilaisuuteen (riidanalaisen päätöksen 58 ja 59 perustelukappale).

Komissio teki 4.2.2015 riidanalaisen päätöksen, jossa se moitti Icapia kuuden kilpailusääntöjen rikkomisen ”edesauttamisesta” ja määräsi sille kuudet sakot, joiden kokonaismäärä oli 14960000 euroa.

B Riidanalainen päätös

1. Kyseessä olevat tuotteet

Kyseessä olevat rikkomiset koskevat jenimääräisiä korkojohdannaistuotteita, joiden viitekorkona on jeni-Libor tai eurojeni-Tibor. Jeni-Libor on Lontoossa (Yhdistynyt kuningaskunta) määritettävä viitekorkokokonaisuus, jonka riidanalaisen päätöksen tekohetkellä määritti ja julkaisi British Bankers Association (BBA, Ison-Britannian pankkiyhdistys) ja jota käytettiin lukuisissa jenimääräisissä rahoitustuotteissa. Kyseisen yhdistyksen jäsenpankkien paneeli (jäljempänä jeni-Libor-paneeli) laskee sen päivittäin esitettyjen korkotarjousten perusteella. Näiden tarjousten perusteella voidaan määrittää ”keskimääräinen” korko, jolla kukin paneelin jäsenpankki katsoo voivansa lainata riittävän suuren määrän varoja pyytämällä ja hyväksymällä pankkienvälisiä tarjouksia. BBA määritti jeni-Liborin päivittäisen tason näiden pankkien ilmoittamien tietojen perusteella ja jättämällä huomiotta neljä suurinta ja neljä pienintä noteerausta. Eurojeni-Tibor on Tokiossa (Japani) määritettävä viitekorkokokonaisuus, jolla on vastaava tehtävä mutta jonka laskee Japanese Bankers Association (JBA, Japanin pankkiyhdistys) kyseisen yhdistyksen jäsenpankkien paneelin tarjousten perusteella jättämällä huomiotta kaksi suurinta ja kaksi pienintä noteerausta. Komissio katsoi, että jeni-Libor- ja eurojeni-Tibor-korot muodostavat jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden hinnan osatekijän. Ne voivat vaikuttaa siihen rahamäärään, joka pankin on maksettava tai jonka se saa lainan määräajan päätyttyä tai tietyin väliajoin. Yleisimpiä johdannaistuotteita ovat korkotermiinisopimukset, koronvaihtosopimukset, korko-optiot ja korkofutuurit (riidanalaisen päätöksen 9–19 perustelukappale).

2. Icapin moititut menettelytavat

Menettelytavat, joista Icapia moititaan, muodostuvat kuuden seuraavan kilpailusääntöjen rikkomisen ”edesauttamisesta”:

–

”UBS:n/RBS:n rikkominen vuodelta 2007” 14.8.–1.11.2007

–

”UBS:n/RBS:n rikkominen vuodelta 2008” 28.8.–3.11.2008

–

”UBS:n/DB:n rikkominen” 22.5.–10.8.2009

–

”Citin/RBS:n rikkominen” 3.3.–22.6.2010

–

”Citin/DB:n rikkominen” 7.4.–7.6.2010

–

”Citin/UBS:n rikkominen” 28.4.–2.6.2010.

Ensimmäiseksi komissio totesi, että Icap toimi välittäjänä jenimääräisten talletusten markkinoilla Lontoossa sijaitsevan ”Cash/Money Market desk” ‑toimipisteensä kautta. Tämän välitystoiminnan puitteissa se esitti kyseisten markkinoiden toimijoille sekä saatavilla olevista määristä että hinnoista arvioita, joilla pyrittiin helpottamaan näiden toimijoiden välisten sopimusten tekemistä. Icapin kyseisille toimijoille esittämistä arvioista komissio totesi tarkemmin ottaen lähinnä, että ne sisälsivät sen arviot päivän jeni-Liborin tasosta koosteena, joka toimitettiin rahalaitoksille, joista osa oli jeni-Libor-paneelin jäseniä. Komissio katsoi, että kyseinen kooste vaikutti merkittävästi pankkien toimintaan niiden lähettäessä korkotarjouksiaan (riidanalaisen päätöksen 98–101 perustelukappale).

Toiseksi komissio totesi, että Icap toimi välittäjänä myös jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoilla erillisen toimipisteen kautta. Se arvioi, että tietyt tässä toimipisteessä toimivat välittäjät sen lisäksi, että ne tekivät laillisia kauppoja UBS:n ja myöhemmin Citin välittäjänä toimineen H:n kanssa, pyrkivät myös H:n pyynnöstä vaikuttamaan jeni-Liborin tasoon joko muokkaamalla kyseistä koostetta tai käyttämällä Icapin yhteyksiä tiettyihin jeni-Libor-paneelin jäsenpankkeihin (riidanalaisen päätöksen 102 ja 103 perustelukappale).

Kolmanneksi komissio katsoi tämän johtaneen siihen, että Icap edesauttoi kuuden vuoden 2013 päätöksessä todetun kilpailusääntöjen rikkomisen toteuttamista (riidanalaisen päätöksen 165–171 perustelukappale). Kun ensinnäkin kyse on UBS:n/RBS:n rikkomisesta vuodelta 2007, UBS:n/RBS:n rikkomisesta vuodelta 2008 ja UBS:n/DB:n rikkomisesta, komissio totesi, että UBS:n välittäjä oli käyttänyt Icapin palveluita vaikuttaakseen tiettyjen sellaisten jeni-Libor-paneelin jäsenpankkien tarjouksiin, jotka eivät osallistuneet näihin kolmeen kartelliin. Tältä osin komissio moittii Icapia siitä, että se käytti yhteyksiään kyseisen paneelin jäsenpankkeihin UBS:n toivomalla tavalla ja levitti harhaanjohtavia tietoja jeni-Liborin tulevasta tasosta (riidanalaisen päätöksen 77 perustelukappaleen a ja b kohta ja 106–141 perustelukappale). Kun toiseksi kyse on Citin/UBS:n ja Citin/DB:n rikkomisesta, komissio totesi, että Citin välittäjä oli käyttänyt Icapin palveluita vaikuttaakseen tiettyjen sellaisten jeni-Libor-paneelin jäsenpankkien tarjouksiin, jotka eivät osallistuneet näihin kahteen kartelliin. Myös tältä osin komissio moittii Icapia siitä, että se käytti yhteyksiään kyseisen paneelin jäsenpankkeihin ja levitti harhaanjohtavia tietoja (riidanalaisen päätöksen 83 perustelukappaleen a ja b kohta ja 154–164 perustelukappale). Kolmanneksi Citin/RBS:n rikkomisen osalta komissio moitti Icapia toimimisesta Citin välittäjän ja RBS:n välittäjän yhteydenpitokeinona rikkomisen edesauttamiseksi (riidanalaisen päätöksen 84 ja 142–153 perustelukappale).

3. Sakon määrän laskeminen

Komissio muistutti aluksi, että asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annettujen suuntaviivojen (EUVL 2006, C 210, s. 2, jäljempänä vuoden 2006 suuntaviivat) sakon perusmäärä on määritettävä rikkomisen asiayhteyden sekä erityisesti rikkomisen vakavuuden ja keston perusteella ja että kunkin osapuolen roolia on arvioitava yksilöllisesti ottaen huomioon mahdollisen raskauttavat tai lieventävät tekijät (riidanalaisen päätöksen 284 perustelukappale).

Komissio huomautti, että vuoden 2006 suuntaviivoissa annetaan vain vähän ohjausta edesauttajien sakon laskentamenetelmän osalta. Komissio otti huomioon sen, että Icap toimi välityspalvelujen markkinoilla eikä korkojohdannaistuotteiden markkinoilla, ja katsoi, ettei se voinut korvata jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden hintoja välityspalkkioilla määrittääkseen liikevaihdon ja vahvistaakseen sakon määrän, koska tällainen korvaaminen ei heijastaisi rikkomisen vakavuutta ja luonnetta. Se totesi tämän perusteella lähinnä, että oli sovellettava vuoden 2006 suuntaviivojen 37 kohtaa, jonka perusteella on mahdollista poiketa näistä suuntaviivoista sakon perusmäärän määrittämisen osalta (riidanalaisen päätöksen 287 perustelukappale).

Komissio otti huomioon kyseessä olevien toimintatapojen vakavuuden ja Icapin kuhunkin kuuteen kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistumisen keston ja vahvisti kunkin osalta sakon perusmääräksi 1040000 euroa UBS:n/RBS:n vuoden 2007 rikkomisen osalta, 1950000 euroa UBS:n/RBS:n vuoden 2008 rikkomisen osalta, 8170000 euroa UBS:n/DB:n rikkomisen osalta, 1930000 euroa Citin/RBS:n rikkomisen osalta, 1150000 euroa Citin/DB:n rikkomisen osalta ja 720000 euroa Citin/UBS:n rikkomisen osalta (riidanalaisen päätöksen 296 perustelukappale).

Vahvistaessaan sakon lopullista määrää komissio ei ottanut huomioon mitään raskauttavaa tai lieventävää seikkaa ja tarkisti, että 10 prosentin enimmäismäärä vuotuisesta liikevaihdosta ei ylittynyt (riidanalaisen päätöksen 299 perustelukappale). Riidanalaisen päätöksen määräysosan 2 artiklassa kantajille määrätään näin ollen sakot, joiden lopullinen määrä on sama kuin niiden perusmäärä.

II Menettely ja asianosaisten vaatimukset

Kantajat nostivat nyt käsiteltävän kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 14.4.2015 toimittamallaan kannekirjelmällä.

Unionin yleinen tuomioistuin (neljäs jaosto) pyysi 15.2.2016 esittelevän tuomarin ehdotuksesta unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 89 artiklan mukaisena prosessinjohtotoimena kantajia vastaamaan toiseen kanneperusteeseensa liittyvään kysymykseen sen jälkeen, kun tuomio AC‑Treuhand v. komissio (C‑194/14 P, EU:C:2015:717) oli annettu 22.10.2015.

Kantajat vastasivat unionin yleisen tuomioistuimen esittämään kysymykseen 29.2.2016 ja luopuivat toisen kanneperusteensa eräästä osasta.

Koska unionin yleisen tuomioistuimen jaostojen kokoonpanoa muutettiin, esittelevä tuomari määrättiin toiseen jaostoon, jonka käsiteltäväksi esillä oleva asia tämän jälkeen siirrettiin.

Unionin yleinen tuomioistuin päätti toisen jaoston ehdotuksesta siirtää asian unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 28 artiklan nojalla laajennetun ratkaisukokoonpanon käsiteltäväksi.

Unionin yleinen tuomioistuin (laajennettu toinen jaosto) päätti esittelevän tuomarin ehdotuksesta aloittaa suullisen käsittelyn ja esitti unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 89 artiklan mukaisina prosessinjohtotoimina asianosaisille kirjallisia kysymyksiä ja pyysi komissiota toimittamaan sovintomenettelyä koskevat pyynnöt, jotka UBS esitti UBS:n/RBS:n vuoden 2007 rikkomisen ja UBS:n/RBS:n vuoden 2008 rikkomisen osalta.

Komissio kieltäytyi 30.11.2016 noudattamasta asiakirjojen toimittamispyyntöä. Unionin yleinen tuomioistuin määräsi 1.12.2016 antamallaan määräyksellä komission toimittamaan nämä kaksi asiakirjaa. Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 92 artiklan 3 kohdan ensimmäisen kohdan mukaisesti – ja jotta yhteen sovitettaisiin kontradiktorisen periaatteen ja sovintomenettelyn ominaispiirteet – 1.12.2016 annetussa määräyksessä määrättiin, että näihin kahteen asiakirjaan saavat tutustua ainoastaan asianosaisten edustajat kirjaamossa ilman, että niistä voidaan ottaa kopioita. Komissio noudatti prosessinjohtotoimea 7.12.2016.

Kantajat vastasivat unionin yleisen tuomioistuimen kysymyksiin 8.12.2016 ja komissio 9.12.2016. Komissio esitti huomautuksensa kantajien vastauksista 31.12.2016, ja kantajat esittivät huomautuksensa komission vastauksista 5.1.2017.

Asianosaisten lausumat ja vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin suullisiin kysymyksiin kuultiin 10.1.2017 pidetyssä istunnossa.

Kantajat vaativat unionin yleistä tuomioistuinta

–

kumoamaan riidanalaisen päätöksen kokonaan tai osittain

–

toissijaisesti kumoamaan sakot tai alentamaan niiden määrää

–

velvoittamaan komission korvaamaan tämän asian käsittelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ja muut kulut

–

määräämään muista asianmukaisiksi katsomistaan toimenpiteistä.

Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–

hylkää kanteen kokonaisuudessaan

–

velvoittaa kantajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

III Oikeudellinen arviointi

A Asiakirjan ja vaatimuksen tutkittavaksi ottaminen

Komissio väittää, ettei kantajien neljättä vaatimusta ja unionin yleiselle tuomioistuimelle osoitettua kirjettä voida ottaa tutkittavaksi.

1. Kantajien neljännen vaatimuksen tutkittavaksi ottaminen

Kantajat vaativat neljännellä vaatimuksellaan unionin yleistä tuomioistuinta ”määräämään muista asianmukaisiksi katsomistaan toimenpiteistä”.

Sikäli kuin tällaisella vaatimuksella on tulkittava vaadittavan, että unionin yleinen tuomioistuin esittää komissiolle määräyksiä, on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimen asiana ei ole esittää unionin toimielimille määräyksiä tai korvata niiden päätöksiä omillaan harjoittamansa laillisuusvalvonnan puitteissa. Asianomaisen toimielimen on SEUT 266 artiklan mukaisesti toteutettava kumoamiskanteen johdosta annetun tuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet (ks. tuomio 30.5.2013, Omnis Group v. komissio, T-74/11, ei julkaistu, EU:T:2013:283, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

On siis todettava, että sikäli kuin neljäs vaatimus sisältää vaatimuksen määräysten antamisesta se on jätettävä tutkimatta.

2. Väite, jonka mukaan kantajien kirjettä ei voida ottaa tutkittavaksi

Komissio väittää vastauskirjelmässään, että kantajien unionin yleiselle tuomioistuimelle osoittama kirje, jonka kopion kantajat ovat toimittaneet sille suoraan, on jätettävä tutkimatta, koska se ei ole työjärjestyksen määräysten mukainen.

Tältä osin on riittävää korostaa, että 2.3.2016 tehdyllä päätöksellä on päätetty, ettei kyseistä kirjettä sisällytetä asiakirja-aineistoon. Komission väitteellä, jonka mukaan tätä kirjettä ei voida ottaa tutkittavaksi, ei siis ole kohdetta.

B Kumoamisvaatimukset

Kantajat vetoavat kuuteen kanneperusteeseen tukeakseen riidanalaisen päätöksen kumoamista koskevaa vaatimustaan. Neljä ensimmäistä kanneperustetta, joista ensimmäinen koskee sellaisen kilpailunrajoituksen, jonka tarkoituksena on SEUT 101 artiklassa tarkoitetulla tavalla rajoittaa tai vääristää kilpailua, käsitteen tulkintaa ja soveltamista, toinen ”edesauttamisen” käsitteen soveltamista nyt käsiteltävän asian olosuhteissa, kolmas kuuden kyseessä olevan kilpailusääntöjen rikkomisen kestoa ja neljäs syyttömyysolettaman periaatteen ja hyvän hallinnon periaatteen loukkaamista, koskee kyseisen päätöksen 1 artiklan, joka liittyy kyseisten rikkomisten olemassaoloon, laillisuutta. Viides ja kuudes kanneperuste, jotka koskevat sakkojen suuruuden määrittämistä ja ne bis in idem ‑periaatteen loukkaamista, koskevat tämän päätöksen 2 artiklaa, joka liittyy komission kustakin rikkomisesta määräämiin sakkoihin.

1. Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan sellaisen kilpailunrajoituksen, jonka tarkoituksena on SEUT 101 artiklassa tarkoitetulla tavalla rajoittaa tai vääristää kilpailua, käsitteen tulkinnassa ja soveltamisessa on tehty virheitä

Ensimmäisen kanneperusteen yhteydessä kantajat riitauttavat sen, että komissio luonnehtii moitittuja toimintatapoja kilpailunrajoituksiksi, joiden tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, koska niillä ei voi olla vaikutusta kilpailuun, ja toteavat tämän perusteella, ettei Icapin voida katsoa olevan vastuussa minkään rikkomisen ”edesauttamisesta”.

Komissio vaatii, että tämä kanneperuste on hylättävä.

Siltä osin kuin kyse on siitä, että komissio luonnehtii toimintatapoja kilpailunrajoituksiksi, joiden tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, on muistutettava, että jotta sopimus, yritysten yhteenliittymän päätös tai yritysten yhdenmukaistettu menettelytapa voi kuulua SEUT 101 artiklan 1 kohdassa määrätyn kiellon piiriin, on oltava niin, että sen ”tarkoituksena” on estää, rajoittaa tai vääristää kilpailua yhteismarkkinoilla tai siitä ”seuraa”, että kilpailu estyy, rajoittuu tai vääristyy yhteismarkkinoilla.

Tältä osin unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että tietyntyyppinen yritysten toiminnan yhteensovittaminen ilmentää siinä määrin riittävää vahingollisuutta kilpailulle, jotta voidaan katsoa, ettei sen vaikutusten tutkiminen ole tarpeen (tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 49 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 113 kohta, ks. myös vastaavasti tuomio 14.3.2013, Allianz Hungária Biztosító ym., C-32/11, EU:C:2013:160, 34 kohta).

Voidaan nimittäin katsoa, että tietyntyyppinen yritysten toiminnan yhteensovittaminen on jo luonteeltaan vahingollista normaalille kilpailulle (tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 50 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 114 kohta, ks. myös vastaavasti tuomio 14.3.2013, Allianz Hungária Biztosító ym., C-32/11, EU:C:2013:160, 35 kohta).

On siis vakiintuneesti katsottu, että tietyn kollusiivisen käyttäytymisen, kuten sen, että kartellit vahvistavat hintoja horisontaalisesti, voidaan katsoa niin todennäköisesti johtavan haitallisiin vaikutuksiin erityisesti hintojen, tuotteiden ja palvelujen määrien tai laadun kannalta, että voidaan katsoa, että SEUT 101 artiklan 1 kohdan soveltamiseksi ei ole tarpeen osoittaa, että kyseisellä käyttäytymisellä on konkreettisia vaikutuksia markkinoilla. Kokemus nimittäin osoittaa, että mainitunlainen käyttäytyminen johtaa tuotannon vähentämiseen ja hintojen korotuksiin, mikä taas johtaa resurssien huonoon jakautumiseen, mistä erityisesti kuluttajat kärsivät (tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 51 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 115 kohta).

Jos sopimuksen sisällön tarkastelusta ei kuitenkaan ilmene riittävää vahingollisuutta kilpailulle, on tutkittava sen vaikutuksia, ja jotta kielto koskisi sopimusta, on edellytettävä niiden eri seikkojen olemassaoloa, jotka osoittavat, että kilpailu on tosiasiallisesti estynyt, rajoittunut tai vääristynyt tuntuvasti (tuomio 14.3.2013, Allianz Hungária Biztosító ym., C-32/11, EU:C:2013:160, 34 kohta, tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 52 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 116 kohta).

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sen arvioimiseksi, onko yritysten välinen sopimus tai yritysten yhteenliittymän päätös riittävän vahingollinen, jotta sitä voidaan pitää SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna rajoituksena, jonka tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, on tarkasteltava sen lausekkeiden sisältöä, sen tavoitteita sekä sen taloudellista ja oikeudellista asiayhteyttä. Kyseistä asiayhteyttä arvioitaessa on myös otettava huomioon käyttäytymisen kohteena olevien tavaroiden tai palvelujen luonne sekä kyseisten markkinoiden toimintaan ja rakenteeseen liittyvät tosiasialliset olosuhteet (tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 53 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 117 kohta, ks. myös vastaavasti tuomio 14.3.2013, Allianz Hungária Biztosító ym., C-32/11, EU:C:2013:160, 36 kohta).

Lisäksi on huomattava, että vaikka osapuolten aikomuksia ei ole tarpeen ottaa huomioon sen määrittämisessä, onko kyseinen yritysten välinen sopimus kilpailua rajoittava vai ei, mikään ei estä kilpailuviranomaisia tai kansallisia ja unionin tuomioistuimia ottamasta niitä huomioon (tuomio 14.3.2013, Allianz Hungária Biztosító ym., C-32/11, EU:C:2013:160, 37 kohta, tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 54 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 118 kohta).

Etenkin kilpailijoiden välillä tehtävän tietojenvaihdon osalta on muistutettava siitä, että perusteita, jotka koskevat yhteensovittamista ja yhteistyötä, jotka ovat yhdenmukaistetun menettelytavan edellytyksiä, on tarkasteltava sellaisesta perustamissopimuksen kilpailua koskeville määräyksille ominaisesta näkökulmasta, jonka mukaan jokaisen talouden toimijan on itsenäisesti päätettävä toimintalinjasta, jota se aikoo noudattaa yhteismarkkinoilla (tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C-8/08, EU:C:2009:343, 32 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 119 kohta).

Vaikka tämä itsenäisyysvaatimus ei suljekaan pois talouden toimijoiden oikeutta sopeutua järkevästi kilpailijoidensa todettuun tai odotettuun markkinakäyttäytymiseen, sen kanssa on kuitenkin ehdottomasti ristiriidassa se, että tällaiset toimijat olisivat keskenään minkäänlaisessa suorassa tai epäsuorassa yhteydessä niin, että yhteydenpito voi joko vaikuttaa jonkin tosiasiallisen tai mahdollisen kilpailijan markkinakäyttäytymiseen tai paljastaa tällaiselle kilpailijalle sen, kuinka toimija on päättänyt käyttäytyä tai aikoo käyttäytyä markkinoilla, kun yhteydenpidon tarkoituksena tai vaikutuksena on sellaisten kilpailuolosuhteiden muodostuminen, jotka eivät vastaisi tavanomaisia olosuhteita kyseisillä markkinoilla, kun otetaan huomioon tarjottujen tavaroiden tai palveluiden luonne, yritysten merkittävyys ja lukumäärä sekä kyseisten markkinoiden laajuus (tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C-8/08, EU:C:2009:343, 33 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 120 kohta).

Unionin tuomioistuin on todennut, että kilpailijoiden välillä tehtävä tietojenvaihto voi olla kilpailusääntöjen vastaista, jos se alentaa kyseessä olevien markkinoiden toimintaan liittyvän epävarmuuden astetta tai poistaa tämän epävarmuuden kokonaan ja tämän vuoksi rajoittaa yritysten välistä kilpailua (tuomio 2.10.2003, Thyssen Stahl v. komissio, C‑194/99 P, EU:C:2003:527, 89 kohta, tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C-8/08, EU:C:2009:343, 35 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 121 kohta).

Etenkin sellaisen tietojenvaihdon tarkoituksen on katsottava olevan kilpailunvastainen, joka on omiaan poistamaan epävarmuuden asianomaisten väliltä sen suhteen, minä ajankohtana, missä laajuudessa ja millä tavoin asianomaiset yritykset toteuttavat markkinakäyttäytymisen mukautuksen (tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 122 kohta, ks. myös vastaavasti tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C-8/08, EU:C:2009:343, 41 kohta).

Yhdenmukaistetulla menettelytavalla voi lisäksi olla kilpailunvastainen tarkoitus, vaikka sillä ei ole välitöntä yhteyttä kuluttajahintoihin. SEUT 101 artiklan 1 kohdan sanamuodon perusteella ei nimittäin voida katsoa, että ainoastaan sellaiset yhdenmukaistetut menettelytavat olisivat kiellettyjä, jotka vaikuttaisivat välittömästi loppukuluttajien maksamiin hintoihin (tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 123 kohta, ks. myös vastaavasti tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C-8/08, EU:C:2009:343, 36 kohta).

SEUT 101 artiklan 1 kohdan a alakohdasta käy päinvastoin ilmi, että yhdenmukaistettu menettelytapa voi olla tarkoitukseltaan kilpailunvastainen, jos sillä ”suoraan tai välillisesti vahvistetaan osto- tai myyntihintoja taikka muita kauppaehtoja” (tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C-8/08, EU:C:2009:343, 37 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 124 kohta).

Joka tapauksessa on niin, että SEUT 101 artikla, sen enempää kuin muutkaan perustamissopimuksen kilpailusäännöt, ei ole yksinomaan tarkoitettu kilpailijoiden tai kuluttajien intressien suojelemiseen, vaan sillä pyritään myös suojelemaan markkinoiden rakennetta ja näin ollen kilpailua sinänsä. Sen toteamiseen, että yhdenmukaistetun menettelytavan tarkoitus on kilpailunvastainen, ei näin ollen vaadita sitä, että kyseisellä menettelytavalla on välitön yhteys kuluttajahintoihin (tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C‑8/08, EU:C:2009:343, 38 ja 39 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 125 kohta).

Lopuksi on muistutettava, että jo SEUT 101 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, että yhdenmukaistetun menettelytavan käsitteen suhteen edellytetään paitsi kyseisten yritysten välistä toiminnan yhdenmukaistamista myös tätä yhdenmukaistamista seuraavaa markkinakäyttäytymistä ja näiden kahden seikan välistä syy-yhteyttä (tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C‑8/08, EU:C:2009:343, 51 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 126 kohta).

Unionin tuomioistuin on tältä osin katsonut, että on syytä olettaa, elleivät asianomaiset toimijat esitä niille kuuluvan näyttövelvollisuuden mukaisesti vastakkaista näyttöä, että yhdenmukaistamiseen osallistuvat ja edelleen markkinoilla toimivat yritykset ottavat markkinakäyttäytymisestään päättäessään huomioon kilpailijoidensa kanssa vaihtamansa tiedot. Unionin tuomioistuin on erityisesti todennut, että tällainen yhdenmukaistettu menettelytapa kuuluu SEUT 101 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan, vaikka markkinoilla ei ilmenisi kilpailua rajoittavia vaikutuksia (tuomio 4.6.2009, T‑Mobile Netherlands ym., C-8/08, EU:C:2009:343, 51 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 127 kohta).

Nyt käsiteltävässä asiassa komissio totesi riidanalaisen päätöksen 77 ja 78 perustelukappaleessa, että kaikki kuusi kyseessä olevaa kilpailusääntöjen rikkomista käsittivät kahdenlaista toimintaa eli ensinnäkin keskustelua ainakin yhden pankeista tarjouksista, jotta sen suuntaan vaikutettaisiin, ja toiseksi sellaisten kaupallisesti arkaluonteisten tietojen antamista tai vastaanottamista, jotka koskevat joko ainakin yhden pankin neuvotteluasemia tai tulevia tarjouksia. UBS:n/DB:n rikkomisen osalta komissio totesi riidanalaisen päätöksen 78 perustelukappaleessa myös, että pankit olivat tutkineet mahdollisuutta tehdä sopimuksia, joilla oli tarkoitus yhdenmukaistaa niiden kaupallisia intressejä johdannaistuotteiden osalta, ja mahdollisesti harvoin tehneet tällaisia sopimuksia.

Komissio katsoi, että riidanalaisilla menettelytavoilla oli tarkoitus manipuloida jeni-Libor-korkoja, minkä ansiosta osallistujapankkien asema jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoilla parani.

Riidanalaisen päätöksen 13–17 perustelukappaleessa komissio korosti, että johdannaistuotteilla ja erityisesti korkotermiinisopimuksilla ja koronvaihtosopimuksilla oli kaksi ”jalkaa” tai osaa, joista yksi vastasi maksuvirtaa ja toinen saamisvirtaa. Yksi niistä on kiinteäkorkoinen ja toinen vaihtuvakorkoinen. Yksi osapuoli maksoi toiselle vaihtuvan koron perusteella lasketun maksun ja sai maksun, joka määritettiin sopimuksentekohetkellä määritetyn kiinteän koron perusteella, ja päinvastoin.

Komissio totesi, että jeni-Libor-korkojen manipuloiminen oli vaikuttanut suoraan käteissaataviin (cash-flow), joita saatiin tai maksettiin edellä 60 kohdassa tarkoitettujen sopimusten ”vaihtuvakorkoisen” osan nojalla (riidanalaisen päätöksen 199 ja 201 perustelukappale), koska ne laskettiin suoraan viittaamalla kyseisiin korkoihin.

Komissio katsoi, että jeni-Libor-korkojen manipuloiminen oli vaikuttanut myös edellä 60 kohdassa tarkoitettujen sopimusten ”kiinteäkorkoiseen” osaan, koska kyseisten korkojen nykyinen taso vaikutti välillisesti tulevien sopimusten kiinteään korkoon, koska aineellisesti ne muodostivat arvion näiden korkojen tasosta tulevaisuudessa (riidanalaisen päätöksen 200 ja 201 perustelukappale).

Komissio totesi riidanalaisessa päätöksessä, että tarjousten koordinoiminen jeni-Libor-paneelissa sekä luottamuksellisten tietojen vaihtaminen osallistujapankkien kesken merkitsevät niiden välistä kilpailunrajoitusta, joka on johtanut kilpailun vääristymiseen niiden eduksi ja sellaisten pankkien haitaksi, jotka eivät osallistu näihin menettelyihin. Tämä mahdollisti tilanteen, jossa tiedot ovat asymmetrisiä ainoastaan osallistujapankkien eduksi ja jonka ansiosta ne saattoivat ehdottaa sopimuksia paremmin ehdoin kuin muut jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoilla toimivat pankit (riidanalaisen päätöksen 202–204 perustelukappale). Komission mukaan riidanalaiset menettelytavat vääristivät siten kilpailua osallistujapankkien eduksi ja muiden markkinoilla toimivien pankkien haitaksi. Komissio totesi tämän perusteella, että kuusi kyseessä olevaa kilpailusääntöjen rikkomista oli riittävän haitallisia, jotta niiden voitiin katsoa olevan rajoituksia, joiden tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen (riidanalaisen päätöksen 219 ja 220 perustelukappale).

Kantajat vastustavat tätä analyysiä ja korostavat, että sellaisen rajoituksen, jonka tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, käsite on määritetty unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä rajoittavasti. Ne katsovat, etteivät kyseessä olevat menettelytavat ole sillä tavalla vahingollisia kilpailulle jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoilla, että niitä olisi oikeutettua pitää rajoituksina, joiden tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen. Ne toteavat lisäksi, ettei moitittu tietojenvaihto ole toimintaa, jonka tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen tai vääristäminen. Ne korostavat myös, että tiettyjä seikkoja, jotka ovat merkityksellisiä luonnehdittaessa toimintaa rajoituksiksi, joiden tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, on tuotu esiin ensimmäistä kertaa riidanalaisen päätöksen 200 perustelukappaleessa. Kantajat katsovat, että UBS:n/DB:n rikkomisen osalta komissio ei ole osoittanut, että pankit olisivat tehneet sopimuksia, joilla pyritään yhdenmukaistamaan niiden liiketaloudellisia intressejä johdannaistuotteiden alalla, eikä ole katsonut tämän toiminnan merkitsevän tietojenvaihtoa.

Koska kuuden kyseessä olevan kilpailusääntöjen rikkomisen osalta komissio totesi sekä tarjousten koordinoimisen jeni-Libor-paneelissa että luottamuksellisten tietojen vaihtamisen olemassaolon, on riittävää tutkia, onko toisen näistä menettelytavoista tarkoituksena kilpailun rajoittaminen.

Kun kyse on ensimmäisestä kuudelle kyseessä olevalle kilpailusääntöjen rikkomiselle yhteisestä toimintatavasta eli tarjousten koordinoimisesta jeni-Libor-paneelissa, on todettava komission katsoneen perustellusti, että rahalaitosten toiselle rahalaitoksella johdannaistuotteen nojalla toteuttamat maksut olivat joko suoraan tai epäsuorasti sidoksissa jeni-Libor-korkotasoihin.

Kun ensinnäkin kyse on voimassa olevista sopimuksista johtuvista maksuista, jeni-Libor-korkojen vaikutuksen voidaan katsoa olevan itsestään selvä. Se koskee edellä 60 kohdassa tarkoitettujen sopimusten vaihtuvakorkoiseen osaan perustuvia maksuja, jotka lasketaan suoraan kyseisten korkojen perusteella. Niiden osalta tarjousten koordinoiminen jeni-Libor-paneelissa saattoi johtaa vaikuttamaan kyseisten korkojen tasoon kyseistä koordinoimista harjoittavien pankkien intressien mukaisesti, kuten komissio lähinnä totesi riidanalaisen päätöksen 199 ja 201 perustelukappaleessa.

Toiseksi tuleviin sopimuksiin perustuvista maksuista on todettava, että komissio totesi myös perustellusti, että tarjousten koordinoiminen jeni-Libor-paneelissa vaikutti edellä 60 kohdassa tarkoitettujen sopimusten kiinteäkorkoiseen osaan perustuviin maksuihin.

Yhtäältä on todettava, että komissio selvitti riidanalaisen päätöksen 34–44 ja 200 perustelukappaleessa syitä siihen, miksi jeni-Libor-korkojen taso vaikutti edellä 60 kohdassa tarkoitettujen sopimusten kiinteäkorkoiseen osaan. Komissio totesi lähinnä, että kiinteämääräisten korkojen määrittämistä arvioitiin matemaattiseen kaavaan perustuvana sellaisen johdannaistuotteiden nykyisen tuottokäyrän projektiona, joka itse perustuu jeni-Libor-korkojen nykytasoihin.

Toisaalta tämän vuoksi voidaan katsoa, että tarjousten koordinoiminen jeni-Libor-paneelissa mahdollisti sen, että osallistujapankit saattoivat vähentää suuresti epävarmuutta jeni-Libor-korkojen tasosta ja näin ollen antoi niille kilpailuedun johdannaistuotteita koskevien neuvotteluiden ja tarjousten osalta niihin pankkeihin nähden, jotka eivät ole osallistuneet kyseiseen koordinoimiseen, minkä komissio totesi aivan oikein riidanalaisen päätöksen 201–204 perustelukappaleessa.

Edellä esitetystä seuraa, että tarjousten koordinoimisella jeni-Libor-paneelissa on merkitystä edellä 60 kohdassa tarkoitettujen sopimusten mukaisten maksujen kannalta sekä, kun kyse on niiden vaihtuvakorkoisesta osasta, että ,kun kyse on niiden kiinteäkorkoisesta osasta.

On todettava, että tällaisella tarjousten koordinoimisella jeni-Libor-paneelissa, kun sillä pyritään vaikuttamaan kyseessä olevien pankkien maksettavana olevien tai niille maksettavien maksujen suuruuteen, on selvästi kilpailua rajoittava tavoite.

Koska jokaiseen kuudesta kyseessä olevasta kilpailusääntöjen rikkomisesta sisältyy tarjousten koordinoiminen jeni-Libor-paneelissa, jolla voidaan perustella komission toteamusta, jonka mukaan rikkomisen tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, ei ole tarpeen tutkia, voidaanko toisella kyseisille rikkomisille yhteisellä menettelytavalla eli luottamuksellisten tietojen vaihtamisella perustella tällaista toteamusta.

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että kun päätöksen tietyillä perusteluilla voidaan yksin perustella päätös oikeudellisesti riittävästi, virheet, jotka saattaisivat rasittaa päätöksen muita perusteluita, eivät missään tapauksessa vaikuta sen päätösosaan (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 12.7.2001, komissio ja Ranska v. TF1, C‑302/99 P ja C‑308/99 P, EU:C:2001:408, 27 kohta ja tuomio 12.12.2006, SELEX Sistemi Integrati v. komissio, T-155/04, EU:T:2006:387, 47 kohta).

Joka tapauksessa on niin, että kun otetaan huomioon jeni-Libor-korkotason merkittävä vaikutus edellä 60 kohdassa tarkoitettujen sopimusten sekä vaihtuvakorkoisen osan että kiinteäkorkoisen osan mukaisten maksujen määrään, on todettava, että pelkkä tietojen välittäminen jeni-Libor-paneelin jäsenpankin tulevista tarjouksista oli omiaan antamaan edun kyseessä oleville pankeille etäännyttämällä niitä normaalilta kilpailulta jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoilla sillä tavoin, että tämän tietojenvaihdon voidaan edellä 49–52 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti katsoa olevan rajoitus, jonka tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Sama päättely pätee toimintatapaan, joka koskee luottamuksellisten tietojen vaihtamista tulevista eurojeni-Tiboriin liittyvistä tarjouksista ja jonka komissio totesi pelkästään Citin/UBS:n rikkomisen yhteydessä.

Kun edellä esitetty otetaan huomioon, on todettava, ettei komissio tehnyt oikeudellista virhettä tai arviointivirhettä, kun se totesi, että kaikki kuusi kyseessä olevaa kilpailusääntöjen rikkomista olivat rajoituksia, joiden tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen.

Tätä päätelmää ei voida kumota erinäisillä kantajien esittämillä väitteillä.

Tämä pätee ensinnäkin siihen, että kantajat kiistävät riidanalaisten menettelytapojen olevan kilpailun kannalta haitallisia.

Ensimmäiseksi kantajat väittävät virheellisesti, etteivät pankit kilpaile keskenään jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoilla. Koska sopimusten tekeminen kyseisillä markkinoilla edellyttää neuvottelemista kyseisistä tuotteista ja erityisesti sovellettavasta kiinteämääräisestä korosta, näillä markkinoilla toimivat eri pankit kilpailevat väistämättä keskenään näiden tuotteiden tarjonnan osalta.

Toiseksi tämän seurauksena ei voida hyväksyä myöskään kantajien väitettä, jonka mukaan se, että kyseessä olevat pankit voivat tarjota parempia ehtoja kuin niiden kilpailijat, ja se, että menettelytavan katsotaan olevan rajoitus, jonka tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, ovat keskenään ristiriidassa. Tämä mahdollisuus pikemminkin ilmentää kilpailun muuttumista jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoilla yhdenmukaistamiseen osallistuneiden pankkien eduksi.

Kolmanneksi merkitystä ei ole sillä, että kantajat korostavat, että pankit tekevät merkittävän määrän sopimuksia, joissa ne ovat vastakkaisissa asemissa. Yksi erityisesti voimassa olevien sopimusten jeni-Libor-korkojen manipuloimisen eduista on sen mahdollistaminen, että se heijastaa parhaalla mahdollisella tavalla kyseessä olevien pankkien etuja eli että se on korkea, jos ne ovat nettoluotonantajia, ja matala, jos ne ovat nettoluotonottajia.

Toiseksi kantajat väittävät, että niiden puolustautumisoikeuksia on loukattu, koska tiettyjä seikkoja, jotka ovat merkityksellisiä luonnehdittaessa toimintaa rajoituksiksi, joiden tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, on otettu esiin ensimmäistä kertaa riidanalaisen päätöksen 200 perustelukappaleessa.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on tosiaan niin, että puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen edellyttää sitä, että asianomaisella yrityksellä on hallinnollisen menettelyn kuluessa ollut mahdollisuus tehdä hyödyllisellä tavalla tunnetuksi näkökantansa sitä vastaan esitettyjen tosiseikkojen ja olosuhteiden paikkansapitävyydestä ja merkityksellisyydestä sekä niistä asiakirjoista, jotka komissio on ottanut huomioon perustamissopimuksen rikkomista koskevan väitteensä tueksi (ks. tuomio 24.5.2012, MasterCard ym. v. komissio, T-111/08, EU:T:2012:260, 265 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Asetuksen N:o 1/2003 27 artiklan 1 kohta kuvastaa tätä periaatetta siltä osin kuin siinä säädetään, että osapuolille on lähetettävä väitetiedoksianto, jossa on esitettävä selkeästi kaikki ne olennaiset seikat, joihin komissio menettelyn tässä vaiheessa perustaa näkemyksensä, jotta ne, joita asia koskee, voisivat tosiasiallisesti saada tiedon, mihin toimintaan komissio väittää niiden syyllistyneen, ja jotta ne pystyvät tehokkaasti puolustautumaan ennen kuin komissio tekee lopullisen päätöksen. Tämä edellytys täyttyy, jos lopullisessa päätöksessä ei aseteta asianomaisten henkilöiden vastuulle väitetiedoksiannossa tarkoitetuista rikkomisista poikkeavia rikkomisia ja jos siinä esitetään ainoastaan ne tosiseikat, joista asianomaisilla henkilöillä on ollut mahdollisuus esittää näkemyksensä (ks. tuomio 24.5.2012, MasterCard ym. v. komissio, T-111/08, EU:T:2012:260, 266 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Tämä voidaan kuitenkin tehdä tiivistelmänomaisesti, eikä lopullisen päätöksen tarvitse välttämättä olla jäljennös väitetiedoksiannosta, koska väitetiedoksianto on ainoastaan valmisteluasiakirja, jossa esitetyt tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevat arviot ovat luonteeltaan pelkästään väliaikaisia. Komissio voi näin ollen täydentää väitetiedoksiantoa osapuolten antaman vastineen perusteella, jossa esitetyt argumentit osoittavat, että osapuolet ovat todella voineet käyttää puolustautumisoikeuksiaan. Komissio voi myös hallinnollisen menettelyn huomioon ottaen muuttaa ja täydentää, sekä tosiasiallisesti että oikeudellisesti, esittämiensä väitteiden tukena olevia perusteluja (ks. tuomio 24.5.2012, MasterCard ym. v. komissio, T-111/08, EU:T:2012:260, 267 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Täydentävän väitetiedoksiannon tiedoksi antaminen niille, joita asia koskee, on näin ollen tarpeen ainoastaan siinä tapauksessa, että selvitysten tulokset ovat sellaisia, että komissio asettaa yritysten vastuulle uusia toimia tai muuttaa kiistettyjen kilpailusääntöjen rikkomisten todisteita merkittävällä tavalla (ks. tuomio 24.5.2012, MasterCard ym. v. komissio, T-111/08, EU:T:2012:260, 268 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Lopuksi on todettava myös, että oikeuskäytännön mukaan puolustautumisoikeuksia on loukattu, jos on olemassa mahdollisuus, että komission säännöstenvastaisen toiminnan vuoksi sen toteuttama hallinnollinen menettely olisi saattanut johtaa erilaiseen tulokseen. Kantajana oleva yritys näyttää toteen, että tällainen loukkaaminen on tapahtunut, jos se voi osoittaa riittävällä tavalla ei, että komission päätöksellä olisi ollut toisenlainen sisältö, vaan, että se olisi voinut puolustautua paremmin, jos säännöstenvastaisuutta ei olisi tapahtunut, esimerkiksi siksi, että se olisi voinut käyttää puolustuksessaan asiakirjoja, joihin se ei saanut tutustua hallinnollisen menettelyn aikana (ks. tuomio 24.5.2012, MasterCard ym. v. komissio, T-111/08, EU:T:2012:260, 269 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Nyt käsiteltävässä asiassa on yhtäältä todettava, ettei riidanalaisen päätöksen 200 perustelukappaleen sisältämä viittaus hintojen epäsuoraan vahvistamiseen ole kantajien väittämällä tavalla uusi. On totta, ettei väitetiedoksiannon 137 ja 175 kohtaa, joihin komissio viittaa, voida pitää hintojen epäsuoraa vahvistamista koskevan väitteen selvennyksenä, sillä niissä ainoastaan mainitaan SEUT 101 artiklan 1 kohdan soveltamista hallitsevat oikeudelliset periaatteet. Väitetiedoksiannon sanamuodosta kuitenkin ilmenee, että siinä esitetyt väitteet olivat olennaisilta osin samat kuin riidanalaisessa päätöksessä ja erityisesti sen 200 perustelukappaleessa esitetyt väitteet eli jeni-Liborin tason vaikutus tuleviin sopimuksiin sovellettavien korkojen tasoon (ks. erityisesti väitetiedoksiannon 157 kohta). Kantajat ovat näin ollen voineet esittää huomautuksensa tästä väitteestä hallinnollisen menettelyn aikana.

Toisaalta väitteestä, jonka mukaan riidanalaisen päätöksen 200 perustelukappaleessa esitetty viittaus siihen, että jeni-Liborin manipuloiminen merkitsisi myös SEUT 101 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettua kauppaehtojen vahvistamista, oli uusi, on huomautettava, että edellä 66–76 kohdassa mainituilla perusteilla tämän manipuloimisen vaikutukset johdannaistuotteista johtuvien maksujen tasoon ovat riittäviä oikeuttamaan komission esittämän luonnehdinnan, jonka mukaan rajoituksen tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen. Näin ollen ei voida katsoa, että se, ettei kantajilla ole väitteen mukaan ollut mahdollisuutta esittää huomautuksiaan väitteestä, joka koskee kauppaehtojen vahvistamista, olisi estänyt niitä toteuttamasta paremmin puolustustaan edellä 87 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla.

Kun kolmanneksi kyse on kantajien arvostelusta sitä kohtaan, että komissio on todennut ainoastaan UBS:n/DB:n rikkomisen osalta menettelytavan, jossa pankit tutkivat mahdollisuutta tehdä sopimuksia, joilla pyritään yhdenmukaistamaan niiden liiketaloudellisia intressejä johdannaistuotteiden alalla, ja harvoin tekevät tällaisia sopimuksia, riidanalaisen päätöksen 78 perustelukappaleen sanamuodosta ilmenee, että komissio mainitsi tämän menettelytavan ainoastaan keinona helpottaa tulevien tarjousten koordinoimista jeni-Libor-paneelissa. Koska tämä menettelytapa ei ole itsenäinen siihen koordinointiin nähden, jonka kilpailua rajoittava tarkoitus on osoitettu oikeudellisesti riittävällä tavalla, kantajien väitteiden tähän osaan ei ole tarpeen vastata.

Edellä esitetyn perusteella ensimmäinen kanneperuste on hylättävä.

2. Toinen kanneperuste, jonka mukaan SEUT 101 artiklan 1 kohdassa ja oikeuskäytännössä tarkoitettua ”edesauttamisen” käsitettä on sovellettu virheellisesti

Kantajat katsovat, että komissio on todennut virheellisesti, että Icap oli edesauttanut kuutta kyseessä olevaa kilpailusääntöjen rikkomista. Sen jälkeen kun tuomio AC‑Treuhand v. komissio (C‑194/14 P, EU:C:2015:717) annettiin 22.10.2015, kantajat luopuivat osasta väitteitään, joten nyt käsiteltävä kanneperuste on tämän jälkeen jakautunut kolmeen osaan.

Toisen kanneperusteen ensimmäisessä osassa, joka ei koske Citin/RBS:n rikkomista vaan ainoastaan viittä muuta kyseessä olevaa kilpailusääntöjen rikkomista, kantaja väittävät, että Icapiin sovellettu edesauttamisen arviointiperuste on liian laaja, uusi ja sillä loukataan oikeusvarmuuden periaatetta. Tämän kanneperusteen toisessa osassa, joka koskee samaa viittä rikkomista, ne väittävät, että Icapin rooli ei täytä oikeuskäytännössä asetettuja edesauttamisen edellytyksiä. Tämän kanneperusteen kolmannessa osassa, joka koskee ainoastaan UBS:n/RBS:n vuoden 2007 rikkomista, Citin/UBS:n rikkomista ja Citin/DB:n rikkomista, kantajat kiistävät riidanalaisen päätöksen niiden perustelujen paikkansapitävyyden, joiden mukaan Icap käytti yhteyksiään useissa pankeissa vaikuttaakseen niiden tarjouksiin jeni-Libor-paneelissa.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että aluksi on analysoitava tämän kanneperusteen toista ja kolmatta osaa, koska ne koskevat lähinnä Icapin moitittujen toimintatapojen rikkomisluonnetta, ja tämän jälkeen tämän kanneperusteen ensimmäisen osan aihetta eli sitä, ettei todettu rikkomisluonne ole oikeusvarmuuden periaatteen mukainen.

a) Toinen osa, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti oikeuskäytännön mukaisia edesauttamisen arviointiperusteita

Kantajat väittävät tässä osassa lähinnä, että toteamus, jonka mukaan Icapin toiminta kuului SEUT 101 artiklan soveltamisalaan, on virheellinen.

Komissio vaatii, että esillä oleva kanneperusteen osa hylätään.

On huomautettava, ettei mikään SEUT 101 artiklan 1 kohdan sanamuodossa osoita, että siinä asetettu kielto koskisi yksinomaan sellaisia sopimusten tai yhdenmukaistettujen menettelytapojen osapuolia, jotka toimivat niillä markkinoilla, joita ne koskevat (tuomio 22.10.2015, AC‑Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 27 kohta).

Lisäksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ”sopimuksen” olemassaolo perustuu vähintään kahden sopimuspuolen yhteisen tahdon ilmaisuun eikä merkitystä sellaisenaan ole sillä, missä muodossa tämä tahdonilmaisu ilmenee (ks. tuomio 22.10.2015, AC‑Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

”Yhdenmukaistettujen menettelytapojen” käsitteen osalta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tämä käsite erotetaan erityisesti ”sopimuksen” ja ”yritysten yhteenliittymän päätöksen” käsitteestä pelkästään siten, että ne kattavat subjektiiviselta kannalta samankaltaisia yritysten välisen yhteistyön eri muotoja, jotka eroavat toisistaan ainoastaan voimakkuutensa ja ilmenemismuotojensa osalta (ks. tuomio 22.10.2015, AC‑Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

100

Kun kyse on kilpailun vastaisista sopimuksista ja yhdenmukaistetuista menettelytavoista, unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraa, että osoittaakseen yrityksen osallistuneen rikkomiseen ja sen vastuun kaikista sen sisältämistä eri osatekijöistä, komission on näytettävä toteen, että kyseinen yritys aikoi omalla toiminnallaan myötävaikuttaa kaikkien osallistujien yhteisten päämäärien tavoittelemiseen ja että yritys tiesi muiden samaan päämäärään pyrkivien yritysten suunnittelemasta tai toteuttamasta konkreettisesta käyttäytymisestä tai että se saattoi kohtuudella ennakoida sen ja oli valmis hyväksymään siihen sisältyvän riskin (ks. tuomio 22.10.2015, AC‑Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

101

Tältä osin unionin tuomioistuin on todennut erityisesti, että passiiviset rikkomiseen osallistumistavat, kuten yrityksen osallistuminen kokouksiin, joiden aikana on tehty kilpailua rajoittavia sopimuksia, ilman että kyseinen yritys olisi selvästi vastustanut niitä, merkitsevät sellaista avunantoa, joka on omiaan saattamaan yrityksen vastuuseen SEUT 101 artiklan 1 kohdan puitteissa, koska kielletyn aloitteen hiljainen hyväksyminen ilman julkista irtisanoutumista sen sisällöstä tai sen ilmoittamista hallintoviranomaisille rohkaisee muita jatkamaan kilpailusääntöjen rikkomista ja vaarantaa sen paljastumisen (ks. tuomio 22.10.2015, AC‑Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

102

Vaikka unionin tuomioistuin on jo todennut, että SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ”sopimus” on sopimuspuolten yhteisen tahdon ilmaisu toimia markkinoilla tietyllä tavalla ja että perusteita, jotka koskevat yhteensovittamista ja yhteistyötä, jotka ovat samassa määräyksessä tarkoitetun ”yhdenmukaistetun menettelytavan” edellytyksiä, on tarkasteltava sellaisesta perustamissopimuksen kilpailua koskeville määräyksille ominaisesta näkökulmasta, jonka mukaan jokaisen talouden toimijan on itsenäisesti päätettävä toimintalinjasta, jota se aikoo noudattaa yhteismarkkinoilla, näistä toteamuksista ei ilmene, että sopimuksen ja yhdenmukaistetun menettelytavan käsitteet edellyttäisivät toimintavapauden vastavuoroista rajoittamista niillä markkinoilla, joilla kaikki osapuolet toimivat (tuomio 22.10.2015, AC‑Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 32 ja 33 kohta).

103

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei voida myöskään päätellä, että SEUT 101 artiklan 1 kohta koskisi yksinomaan joko yrityksiä, jotka toimivat kilpailunrajoitusten kohteena olevilla markkinoilla taikka niitä edeltävillä tai niiden jälkeisillä markkinoilla tai niiden lähimarkkinoilla, tai yrityksiä, jotka rajoittavat toimintavapauttaan tietyillä markkinoilla sopimuksen tai yhdenmukaistetun menettelytavan nojalla. Unionin tuomioistuimen erittäin vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että SEUT 101 artiklan 1 kohdan tekstissä viitataan yleisesti kaikkiin sopimuksiin ja yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin, jotka joko horisontaalisissa tai vertikaalisissa suhteissa vääristävät kilpailua yhteismarkkinoilla, riippumatta niistä markkinoista, joilla osapuolet toimivat, ja siitä, että kyseessä olevien järjestelyjen ehdot koskevat ainoastaan yhden niistä liiketoimintaa (ks. tuomio 22.10.2015, AC‑Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 34 ja 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

104

On myös korostettava, että SEUT 101 artiklan 1 kohdan pääasiallinen tavoite on taata vääristymätön kilpailu sisämarkkinoilla ja sen tehokas vaikutus edellyttää, että yrityksen aktiivinen vaikuttaminen kilpailunrajoitukseen estetään, vaikka tämä vaikuttaminen ei koske niillä merkityksellisillä markkinoilla, joilla tämä rajoitus toteutetaan tai on tarkoitus toteuttaa, tapahtuvaa taloudellista toimintaa (ks. tuomio 22.10.2015, AC‑Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

105

Nyt käsiteltävässä asiassa on aluksi korostettava, ettei komissio todennut Icapin ja UBS:n ja sittemmin Icapin ja Citin välisiä itsenäisiä rikkomisia, joilla olisi pyritty manipuloimaan pankkien tarjousten tasoa UBS:n ja sittemmin Citin etujen mukaisesti Icapin levittämien harhaanjohtavien tietojen avulla. Riidanalaisessa päätöksessä Icapin vastuu syntyy sen osallistuttua komission toteamiin kilpailua rajoittaviin toimintatapoihin, mitä komissio pitää edesauttamisena.

106

Komission riidanalaisessa päätöksessä esittämien perustelujen valossa on tutkittava, täyttääkö Icapin osallistuminen edellä 100 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä esitetyt arviointiperusteet, joiden toteutumisella pelkästään voidaan perustella sitä, että sen katsotaan olevan vastuussa kyseessä olevien pankkien toteuttamien rikkomisten nojalla.

107

Tältä osin on todettava, että kantajat kiistävät näiden edellytysten täyttymisen kolmen väitteen osalta, joiden mukaan komissio ei ole osoittanut ensinnäkään, että Icap tiesi kyseessä olevien pankkien yhteistoiminnasta kuuden kyseessä olevan rikkomisen osalta (ensimmäinen väite), toiseksi, että Icap halusi edesauttaa kyseessä olevien pankkien yhteiseen tavoitteeseen pääsemistä (toinen väite), ja kolmanneksi, että Icap edesauttoi kyseessä olevien pankkien yhteisten tavoitteiden saavuttamista (kolmas väite). Unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että aluksi on tutkittava ensimmäinen väite, sen jälkeen kolmas väite ja lopuksi toinen väite.

1) Ensimmäinen väite, jonka mukaan sitä, että Icap tiesi kyseessä olevien pankkien välisestä salaisesta sopimuksesta joissakin kuudesta kyseessä olevasta rikkomisesta, ei ole osoitettu

108

Ensimmäisen väitteen yhteydessä kantajat katsovat, ettei komissio osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla sitä, että Icap tiesi kyseessä olevien pankkien välisestä salaisesta sopimuksesta UBS:n/RBS:n rikkomisessa vuodelta 2007, UBS:n/RBS:n rikkomisessa vuodelta 2008, Citin/DB:n rikkomisessa ja Citin/UBS:n rikkomisessa, vaan mahdollisesti ainoastaan välittäjän yksipuolisista yrityksistä manipuloida jeni-Libor-korkoja.

109

Tämä väite koskee siis ainoastaan neljää kyseessä olevasta kuudesta kilpailusääntöjen rikkomisesta.

110

Kantajat väittävät, että lyhyet viestit, joita komissio käytti todisteina, saattoivat osoittaa ainoastaan, että kyseessä olevista pankeista yhden välittäjä oli tietoinen erään toisen pankin tulevista tarjouksista. Asiayhteydessä, jolle olivat ominaisia muun muassa kyseisten pankkien lailliset yhteydet, tästä ei voida päätellä, että Icap tiesi näiden pankkien yhteisestä tahdosta koordinoida tarjouksiaan jeni-Libor-paneelissa. Tämä koskee UBS:n/RBS:n rikkomista vuodelta 2007, UBS:n/RBS:n rikkomista vuodelta 2008, Citin/DB:n rikkomista ja Citin/UBS:n rikkomista.

111

Kantajat väittävät, että jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinoiden rakenne, johon liittyvät kyseessä olevien pankkien jatkuvat neuvottelut, voi selittää sen, että tietty pankki tiesi toisen pankin tarjousten suunnasta, ilman että se johtuisi tietojenvaihdosta. Kantajat katsovat tämän perusteella, että Icap saattoi kohtuudella arvioida, etteivät välittäjän tiedotteiden sisältämät viittaukset toisen pankin tulevaan kantaan olleet seurausta lainvastaisesta yhdenmukaistetusta menettelytavasta. Kantajat arvostelevat komissiota siitä, ettei se ottanut huomioon tätä todisteiden mahdollista tulkintaa sekä UBS:n/RBS:n rikkomisen vuodelta 2007 että UBS:n/RBS:n rikkomisen vuodelta 2008 osalta. Siitä, että komission mukaan UBS myönsi Icapin edesauttajan roolin sovintomenettelyä koskevassa pyynnössään, kantajat väittävät muun muassa, että sovittelupäätöksessä korostetaan nimenomaisesti, etteivät asianosaisten myöntämät tosiseikat voi osoittaa minkäänlaista Icapin vastuuta. Citin/DB:n rikkomisen ja Citin/UBS:n rikkomisen osalta kantajat toistavat, etteivät esitetyt seikat osoita kyseessä olevien pankkien salaisen sopimuksen olemassaoloa todetun rikkomisajanjakson aikana.

112

Komissio väittää, että riidanalaisen päätöksen 214–221 perustelukappaleessa osoitetaan oikeudellisesti riittävällä tavalla, että Icap oli tai sen olisi pitänyt olla tietoinen siitä, että sen toiminta edesauttoi kilpailua rajoittavia rikkomisia. Kuudesta kyseessä olevasta rikkomisesta jokaisen osalta UBS ja sittemmin Citi ilmoitti Icapille sen jeni-Libor-paneelin toisen pankin henkilöyden, jonka kanssa niillä oli kilpailua rajoittavia yhteyksiä. Tämä päti sekä UBS:n/RBS:n rikkomiseen vuodelta 2007 että UBS:n/RBS:n rikkomiseen vuodelta 2008. Viimeksi mainituista rikkomisista komissio huomauttaa, että todiste siitä, että Icap tiesi kyseessä olevien pankkien salaisesta sopimuksesta, perustuu myös siihen, että UBS myönsi sovittelupyynnössään Icapin edesauttajan roolin, mikä mainitaan riidanalaisen päätöksen 115 ja 126 perustelukappaleessa ja mitä kantajat eivät ole kyseenalaistaneet. Komissio viittaa myös siihen, että Icap tuntee jenimääräisten korkojohdannaistuotteiden markkinat ja toimii päävälittäjänä näillä markkinoilla, korostaakseen sitä, ettei tämän salaisen sopimuksen kilpailua rajoittavaa luonnetta voida jättää huomiotta. Citin/DB:n rikkomisen ja Citin/UBS:n rikkomisen osalta komissio huomauttaa, etteivät kantajat kiistä sitä, että Icap tiesi kyseisten pankkien välisestä salaisesta sopimuksesta, vaan riitauttavat ainoastaan sen keston. Se muistuttaa tältä osin, että rikkomisen alkamispäivä on salaisen sopimuksen tekopäivä eikä sen täytäntöönpanopäivä.

113

Tältä osin on todettava, että edellä 100 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti komission asiana oli osoittaa, että Icap oli tietoinen kunkin kyseessä olevan pankin suunnittelemasta tai toteuttamasta toimintatavasta tai saattoi kohtuudella ennustaa sen.

114

On muistutettava lisäksi, että kilpailuoikeuden alalla silloin, kun kyse on kilpailusääntöjen rikkomista koskevasta oikeudenkäynnistä, komission on näytettävä toteamansa rikkominen toteen ja sen on esitettävä oikeudellisesti riittävä näyttö siitä, että tämän rikkomisen perustana olevat tosiseikat ovat olemassa (ks. tuomio 22.11.2012, E.ON Energie v. komissio, C‑89/11 P, EU:C:2012:738, 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

115

SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomisen olemassaolon osoittamiseksi komission on esitettävä painavia, täsmällisiä ja yhtäpitäviä todisteita. Kaikkien komission esittämien todisteiden ei kuitenkaan tarvitse välttämättä täyttää näitä edellytyksiä suhteessa rikkomisen kuhunkin osatekijään. Riittää, että eri seikat, joihin komissio on vedonnut, täyttävät kokonaisvaltaisesti tarkasteltuina kyseisen vaatimuksen (ks. tuomio 1.7.2010, Knauf Gips v. komissio, C‑407/08 P, EU:C:2010:389, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

116

Lisäksi on niin, että jos tuomioistuin on epätietoinen, ratkaisu on tehtävä sen yrityksen hyväksi, jolle rikkomisen toteamista koskeva päätös on osoitettu. Syyttömyysolettaman periaate on nimittäin unionin oikeuden yleinen periaate, joka nykyään mainitaan Euroopan unionin perusoikeuskirjan 48 artiklan 1 kohdassa (ks. tuomio 22.11.2012, E.ON Energie v. komissio, C‑89/11 P, EU:C:2012:738, 72 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

117

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että syyttömyysolettaman periaatetta sovelletaan yrityksiä koskevien kilpailusääntöjen rikkomiseen liittyviin menettelyihin, jotka voivat johtaa sakkojen tai uhkasakkojen määräämiseen (ks. tuomio 22.11.2012, E.ON Energie v. komissio, C‑89/11 P, EU:C:2012:738, 73 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

118

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asiakirjan näyttöarvoa arvioitaessa on ensiksi tutkittava sen sisältämän tiedon todennäköisyys ja otettava huomioon erityisesti asiakirjan alkuperä, sen laatimisolosuhteet ja vastaanottaja