UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (viides jaosto)

30 päivänä huhtikuuta 2014 ( *1 )

”Kuluttajansuoja — Asetus (EY) N:o 1924/2006 — Elintarvikkeita koskevat terveysväitteet — Sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen hyväksynnän epääminen — Riskitekijän nimeäminen — Sairauden riskin vähentämistä koskevien väitteiden hyväksyntää koskevan menettelyn laillisuus — Kumoamiskanne — Oikeussuojan tarve — Koskettava kantajia suoraan ja erikseen — Tutkittavaksi ottaminen — Oikeasuhteisuus — Perusteluvelvollisuus”

Asiassa T‑17/12,

Moritz Hagenmeyer, kotipaikka Hampuri (Saksa), ja

Andreas Hahn, kotipaikka Hannover (Saksa),

edustajanaan asianajaja T. Teufer,

kantajina,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään L. Pignataro-Nolin ja S. Grünheid,

vastaajana,

jota tukee

Euroopan unionin neuvosto, asiamiehinään I. Šulce, Z. Kupčová ja M. Simm,

väliintulijana,

jossa on kyse tiettyjen sairauden riskin vähentämiseen viittaavien elintarvikkeita koskevien terveysväitteiden hyväksynnän epäämisestä 16.11.2011 annetun komission asetuksen (EU) N:o 1170/2011 (EUVL L 299, s. 1) osittaista kumoamista koskevasta vaatimuksesta,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (viides jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. Dittrich (esittelevä tuomari) sekä tuomarit J. Schwarcz ja V. Tomljenović,

kirjaaja: hallintovirkamies K. Andová,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 15.1.2014 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

Asian tausta

Ensimmäinen kantaja on asianajaja Moritz Hagenmeyer, joka opettaa elintarvikeoikeutta Hannoverin (Saksa) Leibniz-yliopistossa, ja toinen kantaja on Andreas Hahn, joka on elintarviketieteen ja ravitsemustieteen professori tässä yliopistossa.

Kantajat tekivät 11.2.2008 elintarvikkeita koskevista ravitsemus- ja terveysväitteistä 20.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1924/2006 (EUVL L 404, s. 9), jota on viimeksi muutettu 9.2.2010 annetulla komission asetuksella (EY) N:o 116/2010 (EUVL L 37, s. 16, jäljempänä asetus N:o 1924/2006), 14 artiklan 1 kohdan a alakohdan ja 15 artiklan nojalla toimivaltaiselle Saksan viranomaiselle eli Bundesamt für Verbraucherschutz und Lebensmittelsicherheitille (kuluttajansuojaa ja elintarvikkeiden turvallisuutta käsittelevä liittovaltion virasto) hakemuksen, joka koski seuraavan sairauden riskin vähentämiseen viittaavan väitteen hyväksymistä: ”Merkittävien vesimäärien säännöllinen nauttiminen voi torjua nestehukan syntymisen riskiä ja siihen liittyvä[ä] suorituskyvyn laskua” (jäljempänä kyseessä oleva väite). Hakemus koski kaikkia väitteitä, joita kuluttaja kaiken todennäköisyyden mukaan pitää merkitykseltään samana.

Kantajat lähettivät 10.3.2008 hyväksymistä koskevan hakemuksensa uudelleen Bundesamtiin, kun viimeksi mainittu oli vastannut heidän hakemuksen tilannetta koskevaan kysymykseensä 29.2.2008, että 11.2.2008 lähetettyä hakemusta ei löytynyt Bundesamtin toimivaltaisesta yksiköstä.

Bundesamt ilmoitti 8.5.2008 päivätyllä kirjeellä vastaanottaneensa 11.2.2008 lähetetyn hakemuksen.

Bundesamt kiinnitti 21.7.2008 ensimmäisen kantajan huomiota siihen, että Euroopan yhteisöjen komissio oli 18.4.2008 antanut asetuksen (EY) N:o 353/2008 asetuksen (EY) N:o 1924/2006 15 artiklassa säädettyjen terveysväitteiden hyväksyntää koskevien hakemusten soveltamissäännöistä (EUVL L 109, s. 11), ja pyysi häntä tekemään uudelleen hakemuksen kyseessä olevan väitteen hyväksymiseksi ja käyttämään Euroopan elintarviketurvallisuusviraston (EFSA) tätä varten laatimia lomakkeita.

Kantajat kieltäytyivät Bundesamtille 21.8.2008 lähettämässään kirjeessä tekemästä hakemustaan uudelleen EFSAn laatimilla lomakkeilla ja pyysivät, että heidän hakemuksensa siirrettäisiin EFSAlle viipymättä.

Bundesamt siirsi 15.9.2008 päivätyllä kirjeellä kyseessä olevan väitteen hyväksymistä koskevan hakemuksen EFSAlle lausunnon antamista varten asetuksen N:o 1924/2006 16 artiklan nojalla.

Bundesamt totesi vastauksena kantajien 20.10.2008 lähettämään kirjeeseen, joka koski syitä kyseisen hakemuksen tekemisen ja sen EFSAlle siirtämisen välillä kuluneeseen aikaan, ensimmäiselle kantajalle 11.11.2008 päivätyssä kirjeessä, että se oli velvollinen siirtämään EFSAlle vain täydelliset ja asianmukaiset hakemukset ja että muotovaatimukset ja se, että tällä välin oli toteutettu täytäntöönpanotoimia, olivat aiheuttaneet sen, että hakemusten tutkimiseen tarvittiin enemmän aikaa.

Bundesamt selitti ensimmäiselle kantajalle 10.11.2008 päivätyssä kirjeessä, että EFSA oli ilmoittanut sille olevansa epävarma siitä, kuuluiko kyseessä oleva hyväksymistä koskeva hakemus asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan soveltamisalaan, koska sillä ei ollut välitöntä eikä välillistä yhteyttä mihinkään sairauteen. Bundesamt totesi lisäksi, että jotta EFSA voi tutkia kyseisen hakemuksen asianmukaisesti, hakemuksen liitteenä olevissa asiakirjoissa on nimettävä riskitekijän ja yhden tai useamman sairauden välinen tieteellinen yhteys.

Sen jälkeen kun kantajat ilmoittivat 28.11.2008 päivätyssä kirjeessä Bundesamtille, että hakemus kyseessä olevan väitteen hyväksymiseksi koski sairautta eli ”nestehukkaa ja siihen liittyvää suorituskyvyn laskua”, viimeksi mainittu vastasi 18.12.2008 päivätyllä kirjeellään, että kyseessä olevan hakemuksen siirto edellytti vielä riskitekijän ilmoittamista.

Kantajat ilmoittivat Bundesamtille 10.2.2009 päivätyllä kirjeellään, että riskitekijän nimeäminen ei ollut tarpeen mutta että kudosten alentunutta vesipitoisuutta voidaan pitää riskitekijänä, kun kyseessä olevaa väitettä tulkitaan täsmällisesti. Kantajat muistuttivat, että kyseessä olevan väitteen hyväksymistä koskeva hakemus koski kaikkia väitteitä, joita kuluttaja kaiken todennäköisyyden mukaan pitää merkitykseltään samana, ja ehdottivat kyseessä olevalle väitteelle muita sanamuotoja, joissa mainittiin riskitekijänä kudosten vedenhukka.

Bundesamt siirsi 20.3.2009 päivätyllä kirjeellä EFSAlle kantajien 28.11.2008 ja 10.2.2009 päivätyt kirjeet.

EFSA ilmoitti vastauksena asiakirjojen tilannetta koskeviin kysymyksiin ja kantajien 15.6., 27.7., 15.10.2009 ja 15.1.2010 päivättyihin kirjeisiin 21.7., 23.9., 23.11.2009 ja 27.1.2010 päivätyillä kirjeillään, että ennen kuin kyseessä olevaa väitettä arvioidaan tieteellisesti, komission ja jäsenvaltioiden on selvennettävä sovellettavien säännösten tulkintaa koskevia kysymyksiä.

Komissio ilmoitti ensimmäiselle kantajalle 9.7.2010 päivätyllä kirjeellä, että ravitsemus- ja terveysväitteiden epävirallisessa työryhmässä 12.4.2010 käydyistä keskusteluista ilmenee, että kyseessä olevan väitteen hyväksyntää koskeva hakemus ei täytä asetuksen N:o 1924/2006 vaatimuksia, koska siinä ei nimetä riskitekijää.

Vastauksessaan EFSAn 1.10.2010 päivättyyn kirjeeseen, jossa kantajia kehotettiin täsmentämään riskitekijä, jonka osalta he aikoivat toimia sairauden riskin vähentämiseksi, kantajat pysyivät 25.10.2010 päivätyssä kirjeessään 10.2.2009 päivätyssä kirjeessään ilmaisemassaan kannassa.

EFSA antoi 28.1.2011 tieteellisen lausuntonsa kyseessä olevan väitteen perusteella asetuksen N:o 1924/2006 16 artiklan nojalla. ESA päätteli lausunnossa, että kantajien esittämät riskitekijät olivat nesteen poistumisen mittareita ja näin ollen taudin mittareita. Tämän vuoksi kyseessä oleva väite ei sen mukaan täytä taudin riskitekijän vähentymistä koskevaa väitettä koskevia vaatimuksia asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan nojalla.

EFSAn tieteellinen lausunto julkistettiin 16.2.2011 asetuksen N:o 1924/2006 16 artiklan 6 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti. Kantajat sekä kolmannet, joita asia koskee, esittivät EFSAn lausunnosta kannanottoja komissiolle 30 päivän kuluessa lausunnon julkistamisesta kyseisen artiklan 6 kohdan toisen alakohdan mukaisesti.

Komissio esitti 28.4.2011 elintarvikelainsäädäntöä koskevista yleisistä periaatteista ja vaatimuksista, EFSAn perustamisesta sekä elintarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä menettelyistä 28.1.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 178/2002 (EYVL L 31, s. 1) 58 artiklan 1 kohdan nojalla perustetulle elintarvikeketjua ja eläinten terveyttä käsittelevälle pysyvälle komitealle (jäljempänä komitea) ehdotuksen tiettyjen sairauden riskin vähentämiseen viittaavien elintarvikkeita koskevien terveysväitteiden – erityisesti kyseessä olevan väitteen – hyväksynnän epäämisestä annettavaksi asetukseksi.

EFSA esitti 30.6.2011 komission pyynnöstä teknisen lausunnon, joka vastasi eräisiin kolmansien, joita asia koskee, asetuksen N:o 1924/2006 16 artiklan 6 kohdan toisen alakohdan nojalla esittämiin huomautuksiin.

Komitea esitti 11.7.2011 asetuksen N:o 1924/2006 17 artiklan 3 kohdassa ja 25 artiklan 3 kohdassa säädettyä valvonnan käsittävää sääntelymenettelyä noudattaen yksimielisesti komission asetusehdotuksen hyväksymistä, ja ehdotus alistettiin 26.7.2011 Euroopan parlamentin ja Euroopan unionin neuvoston valvontaan, ne eivät esittäneet vastalauseita.

Komissio antoi 16.1.12011 asetuksen (EU) N:o 1170/2011 tiettyjen sairauden riskin vähentämiseen viittaavien elintarvikkeita koskevien terveysväitteiden hyväksynnän epäämisestä (EUVL L 299, s. 1, jäljempänä riidanalainen asetus). Asetuksen 1 artiklan, kun se luetaan yhdessä asetuksen liitteen kanssa, nojalla kyseessä olevaa väitettä ei sisällytetty asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun Euroopan unionin sallittujen väitteiden luetteloon. Komissio totesi tämän hyväksynnän epäämisen perusteeksi muun muassa riidanalaisen asetuksen johdanto-osan kuudennessa perustelukappaleessa asetuksen N:o 1924/2006 2 artiklan 2 kohdan 6 alakohtaan ja EFSAn tieteelliseen lausuntoon viitaten, että koska taudin kehittymisen riskitekijän ei ollut osoitettu vähentyneen, väite ei siis täytä asetuksessa N:o 1924/2006 asetettuja vaatimuksia eikä sitä voitu hyväksyä.

Komissio ilmoitti kantajille 28.11.2011 päivätyllä kirjeellä riidanalaiseen asetukseen sisältyvästä lopullisesta päätöksestään, joka koskee hakemusta kyseessä olevan väitteen hyväksynnästä.

Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten ja muiden osapuolten vaatimukset

Kantajat nostivat nyt esillä olevan kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 16.1.2012 jättämällään kannekirjelmällä.

Komissio esitti unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 114 artiklan 1 kohdan nojalla oikeudenkäyntiväitteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 30.3.2012 toimittamallaan erillisellä asiakirjalla. Kantajat esittivät 14.5.2012 huomautuksensa oikeudenkäyntiväitteestä.

Neuvosto pyysi unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 16.4.2012 toimittamallaan asiakirjalla saada osallistua asian käsittelyyn väliintulijana tukeakseen komission vaatimuksia. Unionin yleisen tuomioistuimen seitsemännen jaoston puheenjohtaja päätti 16.5.2012 lykätä väliintulohakemuksen käsittelyä siihen saakka, kunnes oikeudenkäyntiväite on käsitelty.

Unionin yleisen tuomioistuin (seitsemäs jaosto) päätti 23.11.2012 antamallaan määräyksellä, että oikeudenkäyntiväite käsitellään pääasian yhteydessä ja että oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

Unionin yleisen tuomioistuimen seitsemännen jaoston puheenjohtajan 4.2.2013 antamalla määräyksellä neuvoston väliintulohakemus hyväksyttiin, kun asianosaisia oli kuultu. Neuvosto toimitti väliintulokirjelmänsä 15.3.2013. Kantajat esittivät unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 17.3.2013 toimittamallaan asiakirjalla tätä kirjelmää koskevat huomautuksensa. Komissio ei esittänyt kyseisestä kirjelmästä huomautuksia.

Koska unionin yleisen tuomioistuimen jaostojen kokoonpanoa muutettiin, esittelevä tuomari siirrettiin viidenteen jaostoon, jonka käsiteltäväksi tämä asia näin ollen siirrettiin.

Unionin yleinen tuomioistuin (viides jaosto) päätti esittelevän tuomarin kertomuksen perusteella aloittaa suullisen käsittelyn.

Asianosaisten ja muiden osapuolten suulliset lausumat ja niiden unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin antamat vastaukset kuultiin 15.1.2014 pidetyssä istunnossa. Komissio peruutti kyseisessä istunnossa lausunnon antamisen raukeamista koskevan vaatimuksensa, mikä merkittiin pöytäkirjaan.

Kantajat vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

—

kumoaa riidanalaisen asetuksen siltä osin kuin se koskee kyseessä olevaa väitettä

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

—

jättää kanteen tutkimatta tai toissijaisesti hylkää sen perusteettomana

—

velvoittaa kantajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Neuvosto vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

—

hylkää kanteen

—

määrää oikeudenkäyntikuluista asiaankuuluvalla tavalla.

Oikeudellinen arviointi

Ennen kuin tarkastellaan asianosaisten ja muiden osapuolten esittämiä oikeudellisia perusteita ja perusteluja, on tutkittava komission esittämä oikeudenkäyntiväite.

Tutkittavaksi ottaminen

Komissio esittää oikeudenkäyntiväitteensä tueksi kaksi prosessinedellytysten puuttumista koskevaa väitettä. Ensimmäisen väitteen mukaan kantajilla ei ole oikeussuojan tarvetta, kun taas toisen väitteen mukaan kantajilla ei ole asiavaltuutta sen vuoksi, että riidanalainen asetus ei koske heitä suoraan eikä erikseen.

Ensimmäinen prosessinedellytyksiä koskeva väite, jonka mukaan oikeussuojan tarvetta ei ole

Komissio väittää, että kantajilla ei ole oikeussuojan tarvetta, koska kyseessä olevan väite pohjautuu vain asetuksen N:o 1924/2006 kannalta teoreettiseen intressiin. Tämä käy ilmi yhtäältä siitä, että kantajat olivat aloittaneet kyseessä olevaa väitettä koskevan hallinnollisen menettelyn vedoten heidän mahdolliseen toimintaansa elintarvikealan toimijoina tai näiden toimijoiden mahdollisina edustajina, ja toisaalta siitä, että kun tämä hallinnollinen menettely oli esitetty julkisesti eräässä erikoistuneessa julkaisussa, kantajat olivat väittäneet, että asetuksella N:o 1924/2006 tarjottiin mahdollisuus pyytää hyväksyntää koko ihmiskunnan intressissä. Komissio katsoo, että vaikka kuka hyvänsä voi ryhtyä asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun väitteen hyväksyntää koskevaan menettelyyn, tästä ei seuraa, että kenellä hyvänsä on myös intressi saada kumotuksi asetus, jolla on hylätty hakemus väitteen sisällyttämisestä tämän säännöksen mukaisesti hyväksyttyjen väitteiden luetteloon. Oikeussuojan tarve ei erityisesti johdu siitä, että kantajat ovat pyytäneet hyväksyntää kyseessä olevan väitteen käyttämiseen ja että hallinnollinen menettely on päätetty riidanalaisen asetuksen antamisella.

Kantajat väittävät, että heillä on oikeussuojan tarve siitä syystä, että heillä on oikeus pyytää kyseessä olevan väitteen hyväksyntää, jota asetuksen 1924/2006 14 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetaan. Heillä on välitön oma oikeudellinen intressi, jota voitaisiin myös käyttää taloudellisiin tarkoituksiin. Kantajien mukaan heillä ei ole käytettävissään mitään muuta oikeussuojakeinoa, jolla saada kumotuksi riidanalainen asetus, jolla heidän hyväksyntää koskeva hakemuksensa hylättiin komission tutkittua sen aineellisesti. Kysymyksellä siitä, ovatko kantajat elintarvikealan toimijoita tai edustavatko he tällaisia toimijoita, ei ole merkitystä. Kantajat katsovat, että kun he ovat kerran saaneet hyväksynnän terveysväitteelleen, heistä voi milloin hyvänsä tulla tällaisia toimijoita tai he voivat tehdä toimijoiden kanssa yhteistyötä hyödyntääkseen tätä väitettä kaupallisesti. He väittävät, että heidän intressinsä on siinä, että he saavat hyväksynnän kyseessä olevalle väitteelle, käyttävät sitä itse ja saattavat sen samalla muiden käytettäväksi.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kantajan oikeussuojan tarpeen on kanteen kohteen kannalta oltava olemassa kannetta nostettaessa uhalla, että kanne jätetään muuten tutkimatta. Kanteella on oltava kohde ja oikeussuojan tarpeen on pysyttävä voimassa tuomioistuimen ratkaisun julistamiseen saakka uhalla, että lausunnon antaminen asiassa raukeaa, mikä edellyttää sitä, että kanne voi mahdollisesti tuottaa kantajalle jotakin hyötyä (ks. yhdistetyt asiat C-373/06 P, C-379/06 P ja C-382/06 P, Flaherty ym. v. komissio, tuomio 17.4.2008, Kok., s. I-2649, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja että tämä osoittaa jo syntyneen ja edelleen olemassa olevan intressinsä riidanalaisen toimen kumoamiseen (ks. asia T-269/03, Socratec v. komissio, tuomio 19.6.2009, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen, ei julkaistu oikeustapauskokoelmassa). Tämä vaatimus näet takaa menettelyllisellä tasolla sen, että unionin tuomioistuinten käsiteltäväksi ei saateta puhtaasti teoreettisia lausuntopyyntöjä tai kysymyksiä (em. asia Socratec v. komissio, tuomion 38 kohta).

Oikeuskäytännöstä seuraa myös, että kantajan on itse näytettävä toteen se, että sillä on oikeussuojan tarve, joka on olennainen ja ensimmäinen edellytys kaikille kanteille (asia 206/89 R, S. v. komissio, määräys 31.7.1989, Kok. 1989, s. 2841, 8 kohta ja asia T-141/03, Sniace v. komissio, tuomio 14.4.2005, Kok., s. II-1197, 31 kohta). Lisäksi on niin, että jos oikeussuojan tarve, johon kantaja vetoaa, liittyy tulevaan oikeudelliseen tilanteeseen, kantajan on näytettävä toteen, että vaikutus tähän tilanteeseen on jo nyt varma. Sen vuoksi kantaja ei voi vedota tuleviin ja epävarmoihin tilanteisiin perustellakseen tarvettaan saada kumottua riidanalainen toimi (asia T-138/89, NBV ja NVB v. komissio, tuomio 17.9.1992, Kok., s. II-2181, 33 kohta ja em. asia Sniace v. komissio, tuomion 26 kohta).

On todettava, että riidanalainen asetus on luonteeltaan hybridi, kuten kantajat väittävät. Asetus on näet samalla sekä luonteeltaan normatiivinen kaikkiin elintarvikealan toimijoihin nähden että luonteeltaan päätös hyväksynnän hakijoihin nähden.

Yhtäältä kun riidanalaisessa asetuksessa säädetään, että kyseessä olevaa väitettä ei ole sisällytetty asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun unionin hyväksymien väitteiden luetteloon, riidanalaisella asetuksella on tarkoitus asettaa kaikille elintarvikealan toimijoille kielto käyttää tätä väitettä. Kuten asetuksen N:o 1924/2006 1 artiklan 2 kohdan ensimmäisestä alakohdasta ilmenee, viimeksi mainittua sovelletaan kaupallisessa viestinnässä esitettäviin väitteisiin. Lisäksi asetuksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan elintarvikealan toimijan, joka esittää terveysväitteen, on perusteltava väitteen käyttö. Edelleen asetuksen 17 artiklan 5 kohdan mukaan lähtökohtaisesti kaikki elintarvikealan toimijat voivat käyttää asetuksen 14 artiklassa tarkoitettuun luetteloon sisältyviä terveysväitteitä.

Toisaalta on todettava, että käsiteltävässä asiassa on kyseessä asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen hyväksyntää koskeva menettely. Komissio teki kantajien tämän asetuksen 15 artiklan mukaisesti tekemää hyväksyntää koskevaa hakemusta koskevan lopullisen päätöksen riidanalaisessa asetuksessa asetuksen N:o 1924/2006 17 artiklan 3 kohdan nojalla, kuten riidanalaisen asetuksen 1 artiklasta ja liitteestä käy ilmi. Viimeksi mainitulla asetuksella, joka muodostaa asetuksen N:o 1924/2006 14–17 artiklassa tarkoitetun hyväksyntää koskevan menettelyn päätepisteen, hakemus siis hylättiin, mikä vahvistettiin komission 28.11.2011 kantajille lähettämällä kirjeellä.

Tämä ilmenee myös riidanalaisen asetuksen johdanto-osan viidennestä, kuudennesta ja yhdeksännestä perustelukappaleesta, joissa nimenomaisesti viitataan kantajien hakemukseen. Kyseisen asetuksen johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa todetaan tältä osin, että hakemuksen johdosta EFSAn oli annettava lausunto terveysväitteestä, joka koski veden vaikutuksia nestevajauksen syntymisen riskin ja siihen liittyvän suorituskyvyn laskun torjumiseen. Tämä perustelukappale sisältää myös kyseessä olevan väitteen sanamuodon. Riidanalaisen asetuksen johdanto-osan kuudennessa perustelukappaleessa kuvataan tiivistetysti kyseessä olevaa väitettä koskeva hyväksyntämenettely. Tämän asetuksen johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan, että tässä asetuksessa säädetyistä toimenpiteistä päätettäessä on otettu huomioon kannanotot, jotka komissio on asetuksen N:o 1924/2006 16 artiklan 6 kohdan nojalla saanut hakijoilta ja yleisöltä.

Asetuksen N:o 1924/2006 15 artiklasta käy ilmi, että lainsäätäjän tarkoitus oli, että kaikki luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt voivat tehdä hyväksyntää koskevan hakemuksen, ja että se ei ole rajoittanut hyväksynnän hakijoiden piiriä, minkä komissio nimenomaisesti myönsi istunnossa. Asetuksen N:o 1924/2006 15–17 ja 19 artiklassa vahvistetuissa menettelyllisissä säännöissä ei säädetä, toisin kuin kyseisen asetuksen 18 artiklaan sisältyvissä menettelyllisissä säännöissä, että elintarvikealan toimija voisi hakea tällaisen väitteen hyväksyntää. Niissä ainoastaan viitataan yleisesti hakijoihin. On lisäksi syytä todeta, että komissio ei hylännyt kantajien hakemusta sen vuoksi, että he eivät olisi saaneet hakea kyseessä olevan väitteen hyväksyntää.

Näissä olosuhteissa henkilöllä, joka on tältä osin sovellettavia sääntöjä noudattaen hakenut sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen hyväksyntää, on aivan ilmeisesti intressi vaatia sellaisen päätöksen kumoamista, jolla vastaava hyväksyntä evätään. Komission päätöksen, jolla kieltäydytään myöntämästä haettua hyväksyntää, kumoamisesta aiheutuu nimittäin kaikille niille, joiden hakemukset on hylätty, se, että hyväksynnän myöntäminen tulee uudelleen mahdolliseksi näiden hakemusten uuden tutkinnan jälkeen, joka komission on suoritettava (ks. vastaavasti edellä 38 kohdassa mainittu asia Flaherty ym. v. komissio, tuomion 32 ja 33 kohta ja asia T-245/08, Iranian Tobacco v. SMHV – AD Bulgartabac (TIR 20 FILTER CIGARETTES), 17–22 kohta, ei julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

Tätä päätelmää ei horjuta komission argumentaatio, jonka mukaan kantajilla on vain teoreettinen asetusta N:o 1924/2006 koskeva intressi. Vaikka unionin tuomioistuinten käsiteltäväksi ei voida saattaa puhtaasti teoreettisia kysymyksiä, on kuitenkin niin, että käsiteltävä asia ei koske tällaisia kysymyksiä. Käsiteltävä kanne näet koskee kantajien asetuksen N:o 1924/2006 14–17 artiklassa tarkoitetun menettelyn mukaisesti tekemän yksittäisen hyväksyntää koskevan hakemuksen hylkäämistä.

Näin ollen ensimmäinen prosessinedellytysten puuttumista koskeva väite on hylättävä.

Toinen prosessinedellytysten puuttumista koskeva väite, jonka mukaan kantajilla ei ole asiavaltuutta

Komissio väittää, että kantajilla ei ole asiavaltuutta, koska riidanalainen asetus ei koske heitä suoraan eikä erikseen.

– Koskeeko asetus kantajia suoraan

Komissio katsoo, että riidanalainen asetus ei koske kantajia suoraan, koska väitteen luokittelu riidanalaisessa asetuksessa koski suoraan vain asetuksessa N:o 1924/2006 tarkoitettuja elintarvikealan toimijoita, joita riidanalaisessa asetuksessa kiellettiin käyttämästä tätä väitettä taloudellisessa toiminnassaan. Kantajat eivät ole väittäneet olleensa itse elintarvikealan toimijoita ajankohtana, jolloin he nostivat kanteensa, eivätkä ilmoittaneet, missä asiayhteydessä tai minkä tuotteiden osalta he olisivat henkilöinä, joita asia koskee, käyttäneet itse kyseessä olevaa väitettä. Asetuksen N:o 1924/2006 rakennetta ja kyseessä olevaa väitettä koskeva puhtaasti älyllinen intressi ei riitä sen toteamiseksi, että asetus koskisi heitä suoraan.

SEUT 263 artiklan neljännen kohdan mukaan luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö voi kyseisen artiklan ensimmäisessä ja toisessa kohdassa määrätyin edellytyksin nostaa kanteen hänelle osoitetusta säädöksestä tai säädöksestä, joka koskee häntä suoraan ja erikseen, sekä sääntelytoimesta, joka koskee häntä suoraan ja joka ei edellytä täytäntöönpanotoimenpiteitä.

Käsiteltävässä riidanalaista asetusta ei ole osoitettu kantajille, joten he eivät ole riidanalaisen asetuksen adressaatteja. Vaikka komissio ilmoittikin 28.11.2008 päivätyllä kirjeellään asetuksen N:o 1924/2006 17 artiklan 4 kohdan mukaisesti kantajille hyväksyntää koskevasta hakemuksesta tehdystä riidanalaiseen asetukseen sisältyvästä lopullisesta päätöksestään, tämän informaation perusteella ei kuitenkaan voida päätellä, että kantajat olisivat olleet riidanalaisen asetuksen adressaatteja. Koska asetus on yleisesti sovellettava ja kaikilta osiltaan sitova ja sitä sovelletaan sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa SEUT 288 artiklan toisen kohdan mukaan, sitä ei osoiteta erityiselle adressaatille vaan se julkaistaan SEUT 297 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan mukaisesti Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Riidanalainen asetus julkaistiin sen 2 artiklan mukaisesti Euroopan unionin virallisessa lehdessä 17.11.2011.

Tässä tilanteessa kantajat voivat SEUT 263 artiklan neljännen kohdan mukaan nostaa kumoamiskanteen mainitusta toimesta ainoastaan sillä edellytyksellä, että kyseinen toimi koskee heitä suoraan.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että jotta riitautettu toimi koskisi suoraan yksityistä, edellytetään ensiksi, että sillä on välittömiä vaikutuksia yksityisen oikeusasemaan, ja toiseksi, ettei se jätä niille, joille se on osoitettu ja joiden tehtävänä on sen toimeenpano, ollenkaan harkintavaltaa, jolloin toimeenpano on täysin automaattista ja perustuu yksinomaan unionin lainsäädäntöön eikä edellytä välissä olevien sääntöjen soveltamista (asia C-386/96 P, Dreyfus v. komissio, tuomio 5.5.1998, Kok., s. I-2309, 43 kohta, asia C-486/01, Front national v. parlamentti, tuomio 29.4.2004, Kok., s. I-6289, 34 kohta ja yhdistetyt asiat C-445/07 P ja C455/07 P, komissio v. Ente per le Ville vesuviane ja Ente per le Ville vesuviane v. komissio, tuomio 10.9.2009, Kok. s. I-7993, 45 kohta).

On siis tutkittava, onko riidanalaisella asetuksella välittömiä vaikutuksia kantajien oikeusasemaan.

Tältä osin on palautettava mieleen, että riidanalainen asetus on luonteeltaan hybridi (ks. edellä 40–43 kohta).

Yhtäältä kun otetaan huomioon, että lainsäätäjän tarkoitus oli, että kaikki luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt voivat tehdä hyväksyntää koskevan hakemuksen asetuksen N:o 1924/2006 15 artiklan mukaisesti ja että kantajien hyväksyntää koskevasta hakemuksesta tehty lopullinen hylkäävä päätös sisältyy riidanalaiseen asetukseen, joka on asetuksen N:o 1924/2006 14–17 artiklassa tarkoitetun hyväksyntää koskevan menettelyn päätepiste, on todettava, että riidanalainen asetus vaikuttaa suoraan kantajien oikeusasemaan. Toisaalta on todettava, että kyseinen epäävä päätös on luonteeltaan täysin automaattinen ja että se perustuu yksinomaan riidanalaiseen asetukseen eikä edellytä välissä olevien sääntöjen soveltamista.

Näin ollen riidanalainen asetus koskee kantajia suoraan SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetuin tavoin.

– Koskeeko asetus kantajia erikseen

Komissio väittää, että riidanalainen päätös ei koske kantajia erikseen, koska asetuksessa, jossa keskitytään aineellisiin sääntöihin eikä henkilöihin, kielletään kaikkia käyttämästä kyseessä olevaa väitettä. Lisäksi pelkästään väitteen käyttämisen hyväksyntää koskevan hakemuksen jättäminen ja tätä mahdollisesti seurannut kirjeenvaihto niiden viranomaisten kanssa, joiden käsiteltäväksi hakemus on saatettu, ei riitä perustamaan hakijalle asiavaltuutta.

SEUT 263 artiklan neljännen kohdan mukaan käsiteltävänä oleva kumoamiskanne on otettava tutkittavaksi vain, jos riidanalainen asetus koskee kantajia erikseen tai jos se on sääntelytoimi, joka ei edellytä täytäntöönpanotoimenpiteitä.

Vakiintuneessa oikeuskäytännössä on katsottu, että muut kuin ne oikeussubjektit, joille toimi on osoitettu, voivat väittää toimen koskevan niitä erikseen vain, jos toimi vaikuttaa näihin subjekteihin niille tunnusomaisten erityispiirteiden tai sellaisen tosiasiallisen tilanteen takia, jonka perusteella ne erottuvat kaikista muista ja ne voidaan yksilöidä samalla tavalla kuin se, jolle päätös on osoitettu (ks. asia 25/62, Plaumann v. komissio, tuomio 15.7.1963, Kok. s. 197, 223 kohta ja edellä 38 kohdassa mainittu asia Flaherty ym. v. komissio, tuomion 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Samoista syistä kuin edellä 38–45 kohdassa on esitetty asiavaltuuden osalta, on todettava, että riidanalainen asetus vaikuttaa kantajiin erikseen. Koska he ovat tehneet kyseessä olevan väitteen hyväksymistä koskevan yksittäisen hakemuksen, on riittävää todeta, että tämä on edellä 60 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti seikka, jonka perusteella heidät voidaan erottaa kaikista muista ja yksilöidä samalla tavalla kuin ne, joille mainittu päätös on osoitettu (ks. vastaavasti edellä 38 kohdassa mainittu asia Flaherty ym. v. komissio, tuomion 41 kohta ja yhdistetyt asiat C-463/10 P ja C-475/10 P, Deutsche Post ja Saksa v. komissio, tuomio 13.10.2011, Kok. s. I-9639, 74 kohta).

Edellä esitetystä seuraa, että komission väite, joka koskee sitä, koskeeko asetus kantajia erikseen, on hylättävä.

Tästä seuraa, että toinen prosessinedellytysten puuttumista koskeva väite ja näin ollen komission esittämä oikeudenkäyntiväite on hylättävä.

Asiakysymys

Kantajat esittävät kanteensa tueksi yhdeksän kanneperustetta. Neljä ensimmäistä kanneperustetta koskevat sitä, että unionin oikeutta on loukattu ensiksi sen vuoksi, että riskitekijän nimeäminen ei ole tarpeen, toiseksi sen vuoksi, että komissio ei ole ottanut huomioon riskitekijän tosiasiallista nimeämistä, kolmanneksi sen vuoksi, että riidanalainen asetus ei ole oikeasuhteinen, ja neljänneksi sen vuoksi, että riittävää oikeudellista perustetta ei ole. Neljä seuraavaa kanneperustetta koskevat sitä, että olennaisia menettelymääräyksiä on rikottu sen vuoksi, että komissio antoi asetuksen eikä päätöstä (viides kanneperuste), toimivallan jakoa ei ole noudatettu (kuudes kanneperuste), päätöstä ei ole tehty määräajassa (seitsemäs kanneperuste) ja kantajien ja kolmansien, joita asia koskee, esittämiä kannanottoja ei ole täysimääräisesti otettu huomioon (kahdeksas kanneperuste). Yhdeksännen kanneperusteen mukaan perusteluvelvollisuus on laiminlyöty.

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan on tehty oikeudellinen virhe, koska riskitekijää ei ole tarpeen nimetä

Kantajat väittävät, että komissio on loukannut unionin oikeutta, kun se on katsonut, että hyväksyntää koskevassa hakemuksessa on nimettävä riskitekijä, vaikka tällainen vaatimus ei ole johdettavissa asetuksesta N:o 1924/2006.

Riidanalaisen asetuksen johdanto-osan kuudennesta perustelukappaleesta käy ilmi, että komissio epäsi kyseessä olevan väitteen hyväksynnän, koska väite ei täyttänyt asetuksessa N:o 1924/2006 asetettuja vaatimuksia sen vuoksi, että taudin kehittymisen riskitekijän ei osoitettu vähentyneen. Tästä seuraa, että komission mukaan kyseessä olevan väitteen hyväksyntä edellytti sitä, että hakija nimeää jonkin taudin kehittymisen riskitekijän. Komissio katsoo, että tämä nimeäminen olisi voitu tehdä joko kyseessä olevan väitteen sanamuotoa koskevassa ehdotuksessa tai lupahakemuksen liitteenä olevissa asiakirjoissa.

On siis tutkittava, oliko kantajien kyseessä olevan väitteen hyväksyntää hakiessaan nimettävä tämän väitteen sanamuotoa koskevassa ehdotuksessa tai lupahakemuksen liitteenä olevissa asiakirjoissa jokin taudin kehittymisen riskitekijä.

Asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan sairauden riskin vähentämistä koskevia väitteitä voidaan esittää, mikäli ne on hyväksytty tämän asetuksen 15–17 ja 19 artiklassa säädetyn menettelyn mukaisesti sisällytettäviksi unionin tällaisten sallittujen väitteiden luetteloon kaikkine tarpeellisine näiden väitteiden käyttöä koskevine edellytyksineen. Asetuksen N:o 1924/2006 15 artiklan 3 kohdassa esitetään seikat, jotka hakijan on sisällytettävä hakemukseensa.

Vaikka kantajien väite siitä, että asetuksen N:o 1924/006 14 artiklan 1 kohdan a alakohdan ja 15 artiklan 3 kohdan sanamuotoon ei sisälly sanaa ”riskitekijä”, on kuitenkin niin, että sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen käsite määritellään tämän asetuksen 2 artiklan 2 kohdan 6 alakohdassa. Kyseisen määritelmän mukaan tällaisella väitteellä tarkoitetaan terveysväitettä, jossa todetaan, esitetään tai annetaan ymmärtää, että elintarvikeryhmän, elintarvikkeen tai sen ainesosan kulutus vähentää merkitsevästi ihmisillä esiintyvän sairauden kehittymisriskiä.

Kantajat väittävät tältä osin, että asetuksen N:o 1924/2006 2 artiklan 2 kohdan 6 alakohdassa tarkoitettua ”sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen” käsitettä on tulkittava laajasti ja se käsittää kaikki sellaiset sairauden riskin vähenemiset, jotka esitetään tai annetaan ymmärtää, koska lainsäätäjä ei ole tehnyt eroa tämän käsitteen ja tämän direktiivin 14 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun ”sairauden riskin” käsitteen välillä, mikä käy ilmi myös komission lehdistötiedotteesta ja asiassa C-299/12, Green Swan, 18.7.2013 annetusta tuomiosta (25 kohta). Kantajat korostavat lisäksi, että kielen ymmärtämistä ja käyttöä käytännössä koskevien yleisten sääntöjen mukaan riskin ja riskitekijän välillä ei ole merkittävää eroa.

Nämä väitteet on hylättävä. Unionin tuomioistuimet ovat tosin jo todenneet, että eräs direktiivin 1924/2006 2 artiklan 2 kohdan 5 alakohdassa tarkoitettu terveysväitteen käsitteen osatekijä eli sana ”yhteys”, joka elintarvikkeen tai sen ainesosan ja terveyden välillä on oltava, on käsitettävä laajasti (asia C-544/10, Deutsches Weintor, tuomio 6.9.2012, 34 kohta). On kuitenkin todettava, että vaikka lainsäätäjä olisi ajatellut sairauden riskin vähenemistä koskevan väitteen käsitteen tulkitsemista laajasti, tämä ei mahdollistaisi sitä, ettei sen osatekijää ”riskitekijä” otettaisi huomioon. Jos lainsäätäjä ajatteli kaikkia sairauden riskin vähenemisiä eikä lähtenyt siitä, että riskitekijän olemassaolo on välttämätön, sen ei olisi tarvinnut määritellä tätä käsitettä, jossa mainitaan nimenomaisesti vaatimus sairauden kehittymisriskistä. Siltä osin kuin kantajat viittaavat tässä yhteydessä komission lehdistötiedotteeseen, on todettava, että tällaisella tiedotteella ei ole mitään oikeudellista merkitystä käsiteltävänä olevaa asiaa tutkittaessa.

Siltä osin kuin kyse on edellä 70 kohdassa mainitusta asiassa Green Swan annettua tuomiota koskevasta väitteestä, on todettava, että unionin tuomioistuin tulkitsi siinä tuomion osassa, johon kantajat viittaavat, asetuksen N:o 1924/2006 2 artiklan 2 kohdan 6 alakohtaa siten, että terveysväitteen luokitteleminen tässä säännöksessä tarkoitetuksi ”sairauden riskin vähentämistä koskevaksi väitteeksi” ei välttämättä edellytä, että terveysväitteessä nimenomaisesti ilmoitetaan, että elintarvikeryhmän, elintarvikkeen tai sen ainesosan kulutus vähentää ”merkitsevästi” ihmisillä esiintyvän sairauden kehittymisriskiä. Koska tällä kysymyksellä ei ole käsiteltävässä asiassa merkitystä, kantajien väitteet on hylättävä.

Asetuksen N:o 1924/2006 2 artiklan 2 kohdan 6 alakohdassa tarkoitetun sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen hyväksyntä edellyttää siis ensiksi paitsi sairauden nimeämistä myös tämän sairauden kehittymisriskin nimeämistä ja toiseksi sen toteamista, että elintarvikeryhmän, elintarvikkeen tai sen ainesosan kulutus vähentää merkitsevästi tätä riskiä.

Tästä seuraa, että jotta komissio voi tutkia kyseessä olevan väitteen hyväksyntää koskevan hakemuksen, oli välttämätöntä, että kantajat nimeävät paitsi sairauden myös tämän sairauden kehittymistä koskevan riskitekijän.

Vaikka oli riittävää, että tämä nimeäminen käy ainakin implisiittisesti ilmi kyseisen väitteen sanamuotoa koskevasta ehdotuksesta tai lupahakemuksen liitteenä olevista asiakirjoista, on kuitenkin niin, että kantajien oli nimettävä sairaus ja jokin tämän konkreettinen kehittymistä koskeva riskitekijä, joka heidän mukaansa on merkitsevästi vähentynyt. Lainsäätäjä on näet asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan 2 kohdassa tunnustanut, että sairauteen liittyy useita riskitekijöitä. Tämän säännöksen mukaan pakkausmerkinnöissä tai niiden puuttuessa esillepanossa tai mainonnassa on ilmoitettava, että väitteessä tarkoitettuun sairauteen liittyy useita riskitekijöitä eikä yhden tekijän muuttumisesta välttämättä ole hyötyä. Näin ollen kun kantajat eivät olleet nimenneet sairautta eivätkä konkreettista riskitekijää, komissio ei voinut arvioida, minkä sairauden mikä kehittymistä koskeva riskitekijä merkittävästi alentuisi merkittävien vesimäärien säännöllisen nauttimisen myötä.

On lisäksi todettava, kuten komissio väittää, että sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen käsitteen tulkitseminen tällä tavoin on sen periaatteen mukainen, josta säädetään asetuksen N:o 1924/2006 14 artiklan 1 kohdassa ja myytäväksi tarkoitettujen elintarvikkeiden merkintöjä, esillepanoa ja mainontaa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 20.3.2000 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/13/EY (EYVL L 109, s. 29) 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja jonka mukaan merkinnät ja tavat, joilla ne on tehty, eivät saa esittää, että elintarvikkeeseen liittyy sairauksia ennalta ehkäiseviä ominaisuuksia.

Kantajien väite, jonka mukaan komissio on virheellisesti pitänyt sairauden kehittymistä koskevan riskitekijän nimeämistä välttämättömänä, on siis hylättävä.

Kantajien esittämät muut väitteet eivät horjuta tätä päätelmää.

Kantajat väittävät ensiksi, että heidän hyväksyntää koskevaa hakemustaan ei voitu hylätä sillä perusteella, ettei se täytä asetuksessa N:o 1924/2006 asetettuja vaatimuksia, koska asetuksen N:o 1924/2006 17 artiklan 1 kohdan, 16 artiklan 3 kohdan ja 14 artiklan 1 kohdan nojalla komission olisi pitänyt tutkia hakemusasiakirjojen ja EFSAn lausunnon perustella, perustuiko kyseessä oleva väite tieteelliseen näyttöön ja vastasiko kyseessä olevan väitteen sanamuoto tässä asetuksessa vahvistettuja kriteerejä. Komissio ja EFSA eivät kuitenkaan tutkineet kantajien hyväksyntää koskevassa menettelyssä esittämää tieteellistä näyttöä. Komissio ei myöskään perustanut päätöstään sovellettaviin unionin lainsäädännön säädöksiin ja määräyksiin ja muihin perusteltuihin tekijöihin, mikä on vastoin asetuksen N:o 1924/2006 17 artiklan 1 kohdassa säädettyä.

Tältä osin on riittävää todeta, että jotta komissio voi hakemusasiakirjojen ja EFSAn lausunnon perusteella tutkia kantajien esittämää tieteellistä näyttöä ja tehdä tämän jälkeen hakemuksesta lopullisen päätöksen ottaen huomioon kaikki sovellettavan unionin lainsäädännön säännökset ja määräykset ja muut perustellut tekijät, sillä on oltava käytettävissään asetuksen N:o 1924/2006 2 artiklan 2 kohdan 6 alakohdassa ja 14 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen hyväksyntää koskevaa hakemus. Kuten on jo todettu (ks. edellä 75 kohta), tällainen hakemus edellyttää, että kantajat nimeävät paitsi kyseisen sairauden myös sen konkreettisen kehittymistä koskevan riskitekijän, joka heidän mukaansa on merkittävästi vähentynyt.

Siltä osin kuin kantajat väittävät tässä suhteessa – vedoten siihen, että kyseessä oleva väite ei ole harhaanjohtava –, että tämän väitteen osalta vallitsee tieteellinen yhteisymmärrys, joten tieteellistä näyttöä ei olisi tarvittu, ja että komission ei olisi kuluttajien suojaamiseksi tarvinnut hyväksyä riidanalaisessa asetuksessa säädettyä rajoitusta, on palautettava mieleen, että komissio ei evännyt kyseessä olevan väitteen hyväksyntää sillä perusteella, että nestevajauksen ja siihen liittyvän suorituskyvyn laskun välisestä yhteydestä ei olisi ollut tieteellistä näyttöä. Hyväksyntä evättiin, koska sairauden kehittymistä koskevan riskitekijän vähentymisen olemassaoloa, joka on välttämätön asetuksella N:o 1924/2006 käyttöön otetussa järjestelmässä, ei ollut näytetty toteen. Lisäksi kuten asetuksen N:o 1924/2006 13 artiklasta käy ilmi, asetuksella käyttöön otettu järjestelmä mahdollistaa sellaisten muiden terveysväitteiden kuin sairauden riskin vähentämistä koskevien väitteiden hyväksynnän, jotka eivät edellytä riskitekijän nimeämistä. Tällaisesta ei kuitenkaan ole kyse käsiteltävässä asiassa. Kantajien väitettä ei siis voida hyväksyä.

Kantajat väittävät toiseksi, että Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestön ja Maailman terveysjärjestön Codex alimentarius -komission ravintoa ja terveyttä koskevien väitteiden käytöstä vuonna 1997 antamien suuntaviivojen, sellaisina kuin ne ovat tarkistettuina vuonna 2004 ja viimeksi muutettuina 2008 (CAC/GL 23-1997), 2.2.3 kohtaan sisältyy kaksi esimerkkiä sairauden riskin vähentämistä koskevista väitteistä, joissa ei nimenomaisesti mainita erityistä riskitekijää.

Tämän osalta yhtäältä on todettava, että asetuksen N:o 1924/2006 johdanto-osan seitsemännestä perustelukappaleesta tosin käy ilmi, että lainsäätäjä on ottanut asianmukaisesti huomioon näihin suuntaviivoihin sisältyvät määritelmät ja edellytykset. Lainsäätäjä ei kuitenkaan ole sairauden riskin vähentämistä koskevan väitteen käsitteen määrittelemiseksi pelkästään viitannut kyseisiin suuntaviivoihin sisältyvään määritelmään vaan on sisällyttänyt oman määritelmän asetuksen 2 artiklan 2 kohdan 6 alakohtaan. Toisaalta on todettava, että suuntaviivojen 2.2.3 kohdassa mainitaan riskitekijän olemassaolo, kun siinä määritellään sairauden riskin vähentymistä koskeva väite. Kyseisen määritelmän mukaan riskin vähentyminen merkitsee, että yksi tai useampia tietyn sairauden tai tilan kehittymisen kannalta merkittävistä riskitekijöistä muuttuu huomattavasti. Määritelmä osoittaa, että sairauksiin liittyy useita riskitekijöitä eikä yhden tekijän muuttumisesta välttämättä ole hyötyä. Näin ollen kantajien väite on hylättävä.

Kolmanneksi on hylättävä kantajien väite, jonka mukaan komissio hyväksyi tiettyjen elintarvikkeisiin liittyvien sairauden riskin vähenemiseen ja lasten kehitykseen ja terveyteen viittaavien terveysväitteiden hyväksymisestä ja hyväksymisen epäämisestä 29.10.2009 antamassaan asetuksessa (EY) N:o 1024/2009 (EUVL L 283, s. 22) sairauden riskin vähentymistä koskevan väitteen, joka koski xylitol-purukumin/pastillien vaikutuksia hampaiden kariekseen, ilman, että se piti tarpeellisena riskitekijän nimeämistä. Komission asetuksessa N:o 1024/2009 hyväksymä väite osoittaa selvästi, että hammasplakki on huomioon otettu riskitekijä. Lisäksi asetuksen N:o 192